Hmh, taas on liki pari kuukautta mennyt päivittelemättä blogia. En tiedä mikä on kun ei kykene asettumaan ja kirjoittamaan. Ehkäpä tälläkin kertaa syynä on kaikki se missä jo puran tuntojani. Terapia menee hienosti, työstän asioita paljon käyntien välillä itsekseni, monet kerrat havaitsen ajattelevani, että tästä pitää puhua kallonkutistajalle.

Terapian ohella olin kuntotuksessakin jossa oli myös psykologin luentoja. Niistä nyt en paljoakaan irti saanut, on tullut sen verran painittua pällivikojen kanssa raskaammassa sarjassa. Menihän se vanhan kertaamisen merkeissä sekin. Ihan hauska psyko, ei siinä mitään, ehdotti vartin keskustelun jälkeen minulle ammatinvaihdosta. Meinasi, että menee verbaaliset kyvyt ihan hukkkaan nykyhommissa! Pikainen analyysi siis.

Kaiken pohtimisen, terapioinnin ja avautumisen johdosta olen tehnyt - jälleen kerran - suuria oivalluksia. Olen tähän asti ajatellut vetäväni roolia ja peittäväni sillä sisintäni. Olen avoin, menen helposti mukaan ihmisten joukkoon, puhuminen ja jään rikkominen on tosi vaivatonta minulle. Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että minä olen ihan oikeasti tällainen, ei se ole rooli, se olen minä ihan itse. Joku toinen peittää sisimpänsä hiljaisuuden ja puhumattomuuden alle, joku toinen käyttää kossua vissyllä, pillereitä tai vaikka pilveä ollakseen jotain mitä ei ole eli peittääkseen sisintään. Minä puhun ja pulputan melkoisen tiiviiseen tahtiin ja paljonlaisesti. Kuntotuksessa eräs toinenkin tuumi, että olet niin avoin, puhelias ja mukava. Minä tuumin, että saatan puhua paljonkin, mutta en oikeasti kerro mitään, minussa on piilotettu puoleni, se jota ei avata kenelle vaan. Mitä pidemmälle elämä on mennyt ja minua raahannut, sitä tummemmaksi muuttuu silmien sini. Laitan kyllä itseni likoon edelleen, mutta on olemassa selkeä raja jota ei ylitetä tahi avata.  

Toinen mainitsemisen arvoinen oivallus - jolle toivon pysyvää vaikutusta - on se, ettei rivien välissä ole aina jotain. Ihan turhaa lukea ja hakea sieltä mitään, kun ei siellä todennäköisesti kuitenkaan ole yhtään mitään. Minun pitää oppia siihen, että se on minun ajatukseni tai tuntemukseni, että laitan ajatuksia toisten päähän. Ajatuksia joilla ei ole mitään muuta perustaa kuin minun kolhiintunut ja riittävää hyväksyntää vaille jäänyt itsetuntoni. Ehkä minä jo seuraavan 40+ vuoden kuluttua olen ihan hyvä ihminen kun näin jatketaan. Arkussa voipi hyvinkin maata kovasti zen ja feng-shui arpinahka. 

Puuttuu vain lotosta täysosuma, että voin alkaa harrastaa tätä kehittymistä vailla huolta toimeentulosta. Pikkusen menee nääs tällä hetkellä tämä elo toimeentulosta huolehtimiseen ja laskujen eräpäivien tarkahkoon zoomailuun. Tavallaan toivon, että olisin vajaan vuoden kuluttua taas työkunnossa, että kykenisin kantamaan korteni yhteiskunnan ja veroherran kekoon kunnon kansalaisen tavoin. Vaan saas nähdä kuin ämmän käy. Yhtäällä tiedän olevani niin finaalissa, että ainakaan tässä kuosissa ei ole mitään jakoa täyteen työaikaan. Ei vain kykene, loppuu moottorista polttoainen ja vieteri katkeaa. 

Tällaisissa merkeissä kevättä ja sitä lottopottia odotellaan meijän mäjellä. 

 

Ps. niille jotka vielä mahdollisesti retkun muistaa, radiohiljaisuus on jumalaisen täydellinen. Moon niin onnellinen siitä!