Sairasloma jatkuu, ainakin pari viikkoa vielä, sitten onkin taas lääkärinkonsultaation aika. Hitsi kun hieno sana, konsultaatio, alan olla aika guru hoitosanastossa!

Siinä tulikin eräs mieltäni vaivannut ajatus saman tien esiin, alitajuntainen suojelumekanismi toimi taas. Eräs varsin henkistynyt ihminen sanoi sen minulle ääneen luottamuksellisessa tilanteessa ja pudotti verhot silmiltäni. Minä teen sen tämän tästä, vitsailen sairastamiseni kustannuksella. Jos minun on pakko puhua siitä jonkun muun kuin hoitavan lääkärin kanssa, teen siitä asian joka on näennäisesti minun hallinnassani, vitsailen, vääntelen ja vähättelen. Kun totuus on se, että olen jo vuosia sitten kadottanut kroppani hallinnan, se elää miten tahtoo, minä voin vain seurata mukana ja yrittää tehdä parhaani sen toipumisen eteen. Joissain tilanteissa parhaani tekeminen on jatkuvaa ja lisääntyvää lääkkeiden käyttöä, ikävä kyllä. Luulen tehneeni suuren virheen siinä, että olen aina vaan ottanut reseptin kouraan ja jatkanut kynttiläni polttamista molemmista päistä. Tässä sitä sitten ollaan, loppuun palaneena, uupuneena. Hieno juttu, tosiaankin.

Minun olisi otettava sairauteni vakavasti, tai oikeastaan vakavammin. Kyllähän minä syön määrätyt lääkkeet, varon tiettyjä asioita ja silleen. Mutta henkisellä puolella on vielä runsain mitoin toivomisen varaa. Minun ei pitäisi vähätellä vaivojani vitsien tasolle, yrittää olla ronski ja saada tilanne hallintaan edes verbaalisella tasolla. Mutta minä olen tehnyt niin jo kovin pitkään.

Sama kaava toimii myös ihmissuhteiden kanssa. Olen rakentanut roolin, itse asiassa, useita rooleja eri tilanteita ja ihmisiä varten. On hetkiä jolloin en jaksaisi olla se joka kuuntelee ja tukee, on hetkiä jolloin tahtoisin olla se joka saa itkeä ja olla heikko. Mutta kun olen kerran sen erehdyksen tehnyt, että näytin tuskani ja saanut sen silmilleni, ei ole helppoa enää luottaa. Tämä tapahtui vieläpä sellaisen ihmisen kanssa jolle olen aina ollut tukena ja ihan oikeastikin apuna. Juuri hiljattain tämä kyseinen henkilö - pikku viinipöhnässä kun oltiin - sanoi minulle, että vittuilen hänelle. Olin ihan hoomoilasena. Hän ei siis näe sitä asiaa niin kuin se on. En usko vittuilevani, olen vain rakentanut ronskin suojakuoren ja puhun sen mukaan. Olin kuvitellut että tuo henkilö tuntee minut, mutta niin väärässä sitä ihminen voi olla. Niin kovin väärässä.

Koen jollain lailla olevani sokkelossa, siinä mikä ainakin vuonna nakki ja nappi oli Lintsillä. Näyttää siltä kuin tie ulos, vapauteen, olisi edessäsi, mutta kun harppaat, osuukin otsa panssarilasiin ja lennähdät perseellesi luuloinesi. Kun tarpeeksi monta kertaa paukuttaa päätään eteen osuviin esteisiin, alkaa katsoa jalkoihinsa, ei enää uskalla katsoa avoimin silmin ja sieluin suoraan eteen. Ei enää halua näyttää uskallustaan, ei vaan voi avata silmiään ja ottaa riskiä. Kun ei enää halua, ei jaksa, ei pysty lentämään ahterilleen. Sitten sitä kulkee niska kyyryssä, nöyränä ja kompastelee lillukanvarsiin. Ei uskalla enää katsoa eteen eikä näin ollen näe myöskään ulospääsyä sokkelostaan, vaan ryömii rähmällään ja jää toisten jalkoihin kynnysmatoksi.

Ole tässä sitten kristillinen ja koita uskoa tulevaan. Turpa mustelmilla, tuhannet kengänjäljet selässäsi, ulospääsyä etsien.