Jäin pohtimaan sitä miten nopeasti sitä voikaan unohtaa asioita ja ihmisiä.

Elämähän on loputon virta vastaan tulevia ihmissuhteita, toiset eivät pääse koskaan pintaa syvemmälle, toiset  tulevat jäädäkseen. Elämän kartalle piirtyy myös tiettyjä muistomerkkejä; radiossa soiva biisi muistuttaa jostain tietystä ihmisestä, tapahtumasta tai paikasta. Joku rakennus nostaa esiin mielleyhtymiä. Kai ne biisit, rakennukset ja paikat jäävät mieleen vain sen takia mitä siellä on tapahtunut tai kenen kanssa.

Olen huomannut sitä ja sellaista tapahtuvan itsessäni enenevissä määrin. Joku paikka on yhtä kuin joku tietty ihminen. Nämä ajatuskuviot ovat tietysti suoraan johdannaisia siitä mistä olen päässyt eroon. Vuosien aikana retku ehti "merkata" useitakin paikkoja, siksi loppuvaiheessa välttelin määrätietoisesti yhdistämästä minulle tärkeitä paikkoja retkuun.

Niin, siitä unohtamisesta. Luojan kiitos aika ja aktiivisuuden puute tekee siitä helpompaa. Muistelen kauhulla miten laskin hiljaisuuden päiviä kun retku sen yhden källinsä teki - nyt jo aikoja takaperin päättynyt avioliittonsa siis. Olin ihmeellisen voimaton, heikkokin silloin. Kärsin suunnattomasti ja siksi aloitin bloggaamisenkin silloin. Oli edes joku henkireikä missä purkaa tuntojaan. Nythän olen saanut ikään kuin ansaitsemattani - tai oikestaan mitään itse tekemättäni - aikaa jo viime helmikuusta. Helmikuussa retku napattiin kaniin, kesken parhaan ryyppyputken heilahti sellin ovi selän takana. Aluksi olin hiukan ihmeissäni, kun ei mitään kuulunutkaan, tavanomaiset uhot ja känniläisen valheet vaikenivat. Piakkoinhan sain kuitenkin viestiä kiven sisään ja tiesin mitä oli tapahtunut. Silloin tiesin minun aikani koittaneen, tiesin sen ja käytin sen hyväkseni.

Vaikka retku on jo tuomionsa kärsinyt ja kännäyksensä taas aloittanut, ei minun aikani ole loppunut. Tunnistin oikean hetken ja sanoin, ettei tällä ole tulevaisuutta, ja mikä parasta, tulin ymmärretyksi.

Monta kertaa olen elämäni varrella itkenyt ja ikävöinyt, saanut kipuilla ihmissuhteiden takia. Monta kertaa olen toivonut ajan tuomaa unohdusta, eikä se kertaakaan ole minua pettänyt. Tiedän ajan olevan puolellani tälläkin kertaa, vaikka eilen säpsähdinkin illalla ajatukseen, että elämäni on nyt juuri sellaista kun sen pitääkin olla. Rauhassa junnun kanssa soffalla kanavia käännellen, jalat pöydällä, jätskikulho nassun edessä. Vailla pakkoa vahtia puhelinta, pelätä pahinta ja toivoa parasta. Jossain vaiheessa havahduin siihen ajatukseen ja oivallukseen, että näin sen pitää olla. Olen tehnyt suuren virhearvioinnin ja erittäin väärin sekä itseäni että muita kohtaan. Mutta nyt se aika on jäävä taakse, se tulee painumaan monen muun kokemuksen kanssa jonnein aivojen poimuihin - toivottavasti varoittavana esimerkkinä.