Henkinen, ja fyysinen, jumi. Väsyttää, itkettää, veetuttaa, ahdistaa ja on muutenkin ihan mielettömän loistava fiilis.

Viikko saikkua takana, toinen edessä, jatkoa voi vain arvailla. Tai ei sitä voi edes arvailla. Se paljastuu kun viikolla marssin taas kerran lääkärin pakeille. Nyt on kyllä sellainen fiilis, että ranteet auki puulusikalla. Lauantai-ilta eikä minulla ole muuta tekemistä kuin naputella tätä helkatin näppäimistöä ja pyykätä. Minne meni elämä? Minne joutuivat intohimot? Minne katosi kyky herätä ja lähteä, vailla suurempia suunnitelmia?

Ajatukset vellovat edestakaisin hitaasti ja laiskasti kuin tahmainen hyytelö. Tunteet on pinnassa. Sattuu ja väsyttää. Makaan päivät, makaan yöt. Peiton alla on hyvä unohtaa maailma, laittaa vaan nahkat silmille ja lähtee unijukan kyytiin. Siellä ei pikkuvaivat haittaa, saa mennä sinne minne alitajunta päättää viedä.

Masennus, niin se lääkäri päätti. Masennus. Mikä yllätys. Johan olen sitä itsekin miettinyt monet kerrat, löytäessäni itseni murehtimasta ihan kaikkea. Ihan pohjalla en vielä ole, koska saatan löytää ilonaiheitakin elämästä.

Eräänä päivänä, kun satuin olemaan töissä ja tulemaan sieltä metsän kautta pihalle, täytti mieleni suuri rauha ja onnikin. Kaikki näytti niin hyvältä, piha oli kaunis, viimeiset kukat kukkivat kuuman ja kuivan kesän jälkeen. Kävelin nurmikkoa pitkin luumupuun alle ja poimin sieltä suuhuni välipalaa ennen kuin kävelin portaita pitkin sisälle arjen rutiineihin. Siihen oli hyvä pysähtyä sinä päivänä. Silloin tiesin miksi maksan ruhtinaallisia summia asumisesta. Tulin kotiin ja se tuntui hyvältä. Ikävä vain että nuo hetkelliset onnentunteet eivät jaksa kantaa kovinkaan pitkälle eteenpäin. Kun astuu sisään ja kohtaa kaikki tekemättömät asiat, kaikkoaa onni samalla kun luumujen maku haihtuu kieleltä.

Koko kesä kauniine keleineen meni hukkaan. Tunnen lievää paniikkia kun tajuan sen olevan peruttamattomasti takana ja syksyn tulleen. Rakastan aurinkoa ja lämpöä, ne ovat minulle elinehto. Ilman niitä syksyä ja talvea olisi äärettömän vaikea jaksaa.

Entinen minä olisi tehnyt tämän kesän kaltaisena kesänä pihalla kaikkea pientä, nyppinyt kukkia ja koittanut elvyttää niitä vedellä helteen helpottaessa iltaisin. Entinen minä olisi käynyt pyörällä ja kävellen kaupungilla, rannalla, jätskikiskalla, lasten kanssa ja ilman. Entinen minä olisi ottanut irti kaiken viikonloppujen valosta ja lämmöstä. Mutta nykyinen minä ei jaksa. Nykyinen minä makasi viikonloput verhojen takana, peiton alla, väsyneenä ja huonovointisena. Nykyinen minä vietti illat sisällä, telkkarin edessä, sälekaihtimet tiukasti suljettuna, toivoen niiden sulkevan maailman mahdollisuuksineen myös mielestä.

Ja nyt se on ohi. Kesä. Vuosikymmenten kuumin ja aurinkoisin kesä. Kesä jonka minä annoin kulua siitä nauttimatta. Nyt mennään jo vauhdilla kohti talvea, on jo lokakuu. On pakko kaivaa kaapista hanskat käteen voidakseen fillaroida pienenkin matkan. Jalkaan on puettava farkut ja umpinaiset kengät. Pitkähihaiset on kaivettu t-paitojen tilalle, kaulahuivi on puettava aamulla. Tuleva talvi pelottaa minua. Miten jaksan sen pimeyden ja kylmän taas? Viime talven jälkeen olin ylpeä itsestäni, selvisin siitä, vaikka välillä se teki niin pirun tiukkaa. Jaksoin teeskennellä huonoinakin päivinä niin, ettei perhe huolestunut liikoja.

Voi paska, sanonpa vaan.

En jaksa enää nähdä sitä mitä minulla on. Näen ja havainnoin vain sen mitä on tekemättä, mitä puuttuu, mikä on kesken. Voitte uskoa, niitä sitten riittää. En kykene enää suunnitelmallisuuteen, en järjestelmällisyyteen. Teen vain sen mitä on ehdoton pakko, en mitään sen päälle. Mikä tarkoittaa palkkion ja tyydytyksenkin olevan varsin vähäistä. Tiedän aiemmin olleeni ylisuorittaja, hakeneeni sillä hyväksyntää ja arvostustakin. Miksi ei voi löytyä kultaista keskitietä? Juoksen taas kilpaa kaatumisen pelon kanssa. Väistämättä se on taas edessä. Kaatuminen turvalleni, rähmälleen epäonnistumisen suohon.

Alan taas löytää itsestäni korvaavien toimintojen mallia. Kun ajatus jumii ja olo on mäntti, teen jotain täysin toisarvoista ja todennäköisesti tavalla tai toisella vahingollista. Kyse ei ole vain suurista vahingoista ja mokista, vaan ihan arkipäivän hölmöyksistä. Luulen oppineeni läksyni enkä enää lähde hakemaan sisältöä elämään chateista. Enkä edes luule, tämän minä tiedän. Mutta kysynpä vaan, että mitä mieltä on etsiä lohtua elämään aina vaan uudesta olkalaukusta, kun niitä on jo 30 ennestään? Tai kenkäparista n:o 50? Onneksi olen sen vertaisella omallatunnolla varustettu, että hassaan rahaa myös perheenjäseniin. Kaipa sekin on joku onneton yritys peitellä oman holtittomuutensa aikaansaamia tekoja.

Blääh. Olisipa jollakulla joku patenttiratkaisu tähän. Terapiaan en enää pysty menemään, se nyt vain on niin, työtilanteeni takia. Enkä tiedä sainko viimeksikään sieltä apua syvimpiin solmuihini. Se taisi auttaa vain akuuttiin tilanteeseen. Sen verran kelmi olen, että sielläkin puhuin vain sen mikä oli sen hetkiseen tilanteeseen sopivaa. Syyt jotka olivat valmiiksi pohjalla, joiden päälle kaatunut sairastaminen kaikkine kommervenkkeineen oli liikaa, ovat edelleen olemassa. Syvällä, syvällä sisälläni.

Ehkäpä ne syyt ovatkin niin syvällä sisälläni, että niiden kuuluukin olla siellä. Nehän ovat merkittäviä tekijöitä siihen mikä nyt olen. Hah! Ihan kuin se olisi jotain mainostamisen arvoista. Se mitä nyt olen, onkin varsin hupaisaa ja hienoa. Typerä nainen joka ei osaa käsitellä umpisolmujaan vaan väsyy ja sairastuu niiden edessä, jaksamatta enää edes yrittää selvittää tai selvitä. Nainen joka pakenee oireidensa taakse, joutuu sairaslomalle nukkuakseen kaiken ohi, toivoen kaiken olevan toisin kun on taas pakko herätä.

Lääkärit tuntuu olevan aika äkkinäisiä määräämään labroja, verikokeita, pissanäytteitä sun muita, löytääkseen fysiologisen syyn kaikelle. Juma että minuakin on törkitty neuloilla, kerran jos toisenkin. Sitten kun tietokoneen näytöllä ei ole mitään mihin tarttua, kun kaikki onkin jonkun asettamien rajojen sisällä, katsotaan potilasta ja mietitään ääneen, että mikähän se mahtaa väsyttää kun kaikki on näiden mukaan ok. Jumalauta, elämä väsyttää! En oikein jaksa sitä tällaisena. Mutta kun ei minulla ole vaihtoehtoja. Koskapa en saanut lotossa jättipottia, on vaan painettava kahdeksasta neljään saadakseen jatkaa asumista ja kodin pitämistä tällä luumupuiden alla olevalla tontilla ja torpassa.

Kyllä on helppoa, helppoa ku heinänteko.