Pitkästä aikaa on sellainen tunne, että pitää saada kirjoittaa. Kevät on siis tullut sormiinkin, jippii!

Olen viime aikoina tuntenut itseni niin hyväntuuliseksi ja optimistiseksi, ettei mitään tolkkua! Masennus alkaa helpottaa, lääkitystäkin rukattiin alaspäin sillä ajatuksella, että tovi tälleen ja sitten vielä alemmas ja pienimmällä mahdollisella terapeuttisella annoksella sitten hamaan tulevaan. Minun on vain ollut hyväksyttävä, että masennus tulee olemaan minulla krooninen vaiva, muutaman muu lisäksi. Tavoitteenani onkin löytää taito erottaa normaali alakulo pahenevasta masennuksesta. Kun tämä masis nyt on hillunut niin pitkään minussa, lienee jatkossa helpompi avautua lääkärillekin kun ei tarvitse aloittaa alusta kaiken kertomista ja syiden hakemista. Masentunut mikä masentunut.

Toki taustalla on koko ajan tietoisuus siitä, että ennenkin on ollut hyvä olla, mutta niin vaan on matto vedetty jalkojen alta ja turpa kyntänyt asfalttia. Mutta en ajattele nyt sitä mitä voisi tapahtua joskus, nyt yritän elää tätä hetkeä ja tätä totuutta. Tänään kuntosalille kälyni kanssa tallustellessa tunnistin itsessäni sen joka olen joskus ollut. Ja voi pojat, se oli muuten ihan hervottoman hieno tunne! Eräs ihminen sanoi minulle, että nyt olen hyvässä hoidossa, ja niin se todella onkin. Ehkä siksi uskallan nyt elää ihan uudella tavalla ja etenkin luottaa tulevaan. Hyvällä hoidolla hän viittasi – mielenterveyspuolen asiantuntijana – siihen, että minulla on vuodeksi Kelan rahoittamaa kuntoutusterapiaa ja tyk-kuntoutus. Ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan, jos en peräti ensi kertaa elämässäni, uskallan luottaa siihen että joku auttaa minua, että todellakin olen hyvissä käsin. Minulta on siis ihan turha odottaa kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan. ;-) Jos aktiivisesti ja periksiantamattomasti hakee apua, sitä voi myös saada, sieltäkin mistä ei itse ensin sitä osannut pyytää. Minun kiitokseni saa työterveys ja se miten aktiivisesti sieltä lähetetään eteenpäin konsultoitavaksi erikoislääkäreille. Sitä kautta sain lähetteen psykiatrille ja sen ansiosta tämä projekti lähti käyntiin.

Kaikki tämä yhdistettynä siihen faktaan, että sain karistettua elämästäni erittäin suuren harmin, retkun, on antanut minulle mahdollisuuden mennä eteenpäin. Helvetti että sekin oli kova koulu. Miten pitkään olin ihan toimintakyvytön kaiken suhteen, yritin unohtamalla – ja bloggaamalla –saada itseni pysymään kasassa. Eihän se toiminut. Jo silloin kun ensi kerran olin yhteydessä kyseiseen tyyppiin, oli masennus vaanimassa taustalla. Se oli myös osaltaan syynä siihen, että mokomaan liemeen jouduin. Olin tosi sairas, väsyksissä ja suuren osan ajastani eristyksissä kotona ja kaipasin jotain. Ihan mitä vaan joka saisi ajatukset pois siitä mitä elin. Vaikka enhän minä edes elänyt, kiduin armahaisen kroppani armoilla. Kokeneena konnana ja pesunkestävänä psykopaatti-narsisistina retku tietysti tunnisti huomionkaipuisen keski-ikäisen naisen jolla ei ollut hyvä olla. Ehkä narsisti ei tee sitä edes tietoisella tasolla, vaan se on ihan yhtä luontevaa toimintaa hänelle/heille kuin muille käsien pesu vessassa käynnin jälkeen. Asia jota ei tarvitse erikseen ryhtyä tekemään, vaan se tapahtuu niin kuin se aina on tapahtunut. No anyway, se on nyt takana, helvetinmoisena muistona helvetin suuresta virheestä. Olen jo kauan sitten matkan varrella miettinyt sitä, että retku piti yllä masennustani varsin tehokkaasti, ellei peräti syventänyt sitä. En osoita syyttävällä sormella, totean vain asian. Turha tässä on ketään muita syyttää, minähän annoin siihen kaikkeen ihan itse tilaisuuden. Niin kovin sinisilmäinen sitä on joskus ollut, halunnut aina uskoa vain hyvää ihmisistä. Tulipa käytyä sitten sekin opintojakso elämän oppikoulusta, takaan että selvisin siitä läksystä täysin pistein, tein kaikki mokat mitä siihen ohjelmaan kuuluikin. Olenpa edes jossain kohtaa elämää ja koulujani tehnyt jonkun asian tyylillä ja täysillä.

Parasta tämän hetkisessä tilanteessani on se, etten syytä enää itseäni tuostakaan kaikesta. Olen tiennyt aina, etten ole täydellinen, vaan varsin kaukana siitä. Mutta tärkein oivallus onkin ollut se, ettei kukaan ole täydellinen, eikä minun tule elää sitä tavoitellen. Eikä etenkään siten, että ruoskisin itseäni siitä kun en kykene täyttämään niitä täysin järjenvastaisia tavoitteita mitä itselleni olen asettanut. Tällä hetkellä tavoitteeni ovatkin ihan toisenlaiset ja osaan toivottavasti jatkossa pysyvästi hyväksyä rajallisuuteni. On tätä varten saanut kyllä pitkän tien kulkea, vähällä ei näitä oivalluksia ja oppeja ole päähäni taottu. Hinta on ollut raskas ja se tulee olemaan sitä vielä pitkään. Mutta jos näillä opeilla seuraavat 40+ vuotta osaisin elää ihmisiksi, niin eiköhän se ollut ihan siedettävä hinta.

Arpikudosta kuittaa, harvinaisen hienoissa fiilareissa ja varsin optimistisena.

Ja ravit jatkuu… 

Hmh, taas on liki pari kuukautta mennyt päivittelemättä blogia. En tiedä mikä on kun ei kykene asettumaan ja kirjoittamaan. Ehkäpä tälläkin kertaa syynä on kaikki se missä jo puran tuntojani. Terapia menee hienosti, työstän asioita paljon käyntien välillä itsekseni, monet kerrat havaitsen ajattelevani, että tästä pitää puhua kallonkutistajalle.

Terapian ohella olin kuntotuksessakin jossa oli myös psykologin luentoja. Niistä nyt en paljoakaan irti saanut, on tullut sen verran painittua pällivikojen kanssa raskaammassa sarjassa. Menihän se vanhan kertaamisen merkeissä sekin. Ihan hauska psyko, ei siinä mitään, ehdotti vartin keskustelun jälkeen minulle ammatinvaihdosta. Meinasi, että menee verbaaliset kyvyt ihan hukkkaan nykyhommissa! Pikainen analyysi siis.

Kaiken pohtimisen, terapioinnin ja avautumisen johdosta olen tehnyt - jälleen kerran - suuria oivalluksia. Olen tähän asti ajatellut vetäväni roolia ja peittäväni sillä sisintäni. Olen avoin, menen helposti mukaan ihmisten joukkoon, puhuminen ja jään rikkominen on tosi vaivatonta minulle. Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että minä olen ihan oikeasti tällainen, ei se ole rooli, se olen minä ihan itse. Joku toinen peittää sisimpänsä hiljaisuuden ja puhumattomuuden alle, joku toinen käyttää kossua vissyllä, pillereitä tai vaikka pilveä ollakseen jotain mitä ei ole eli peittääkseen sisintään. Minä puhun ja pulputan melkoisen tiiviiseen tahtiin ja paljonlaisesti. Kuntotuksessa eräs toinenkin tuumi, että olet niin avoin, puhelias ja mukava. Minä tuumin, että saatan puhua paljonkin, mutta en oikeasti kerro mitään, minussa on piilotettu puoleni, se jota ei avata kenelle vaan. Mitä pidemmälle elämä on mennyt ja minua raahannut, sitä tummemmaksi muuttuu silmien sini. Laitan kyllä itseni likoon edelleen, mutta on olemassa selkeä raja jota ei ylitetä tahi avata.  

Toinen mainitsemisen arvoinen oivallus - jolle toivon pysyvää vaikutusta - on se, ettei rivien välissä ole aina jotain. Ihan turhaa lukea ja hakea sieltä mitään, kun ei siellä todennäköisesti kuitenkaan ole yhtään mitään. Minun pitää oppia siihen, että se on minun ajatukseni tai tuntemukseni, että laitan ajatuksia toisten päähän. Ajatuksia joilla ei ole mitään muuta perustaa kuin minun kolhiintunut ja riittävää hyväksyntää vaille jäänyt itsetuntoni. Ehkä minä jo seuraavan 40+ vuoden kuluttua olen ihan hyvä ihminen kun näin jatketaan. Arkussa voipi hyvinkin maata kovasti zen ja feng-shui arpinahka. 

Puuttuu vain lotosta täysosuma, että voin alkaa harrastaa tätä kehittymistä vailla huolta toimeentulosta. Pikkusen menee nääs tällä hetkellä tämä elo toimeentulosta huolehtimiseen ja laskujen eräpäivien tarkahkoon zoomailuun. Tavallaan toivon, että olisin vajaan vuoden kuluttua taas työkunnossa, että kykenisin kantamaan korteni yhteiskunnan ja veroherran kekoon kunnon kansalaisen tavoin. Vaan saas nähdä kuin ämmän käy. Yhtäällä tiedän olevani niin finaalissa, että ainakaan tässä kuosissa ei ole mitään jakoa täyteen työaikaan. Ei vain kykene, loppuu moottorista polttoainen ja vieteri katkeaa. 

Tällaisissa merkeissä kevättä ja sitä lottopottia odotellaan meijän mäjellä. 

Ps. niille jotka vielä mahdollisesti retkun muistaa, radiohiljaisuus on jumalaisen täydellinen. Moon niin onnellinen siitä!

Huh, tammikuu on vaihtunut helmikuuksi, käydään pressanvaalien toista kierrosta ja pakkanen on perkeleellisen kova. En nyt kuitenkaan takerru mihinkään edellämainituista koukuista, se olisi aivan liian helppoa ja yksinkertaista. Päinvastoin, yritän saada sorvattua ajatuksentynkiä järjestykseen rivittämällä niitä tänne blogistaniaan. 

Viime päivitys sattui viime vuoden lopulle, aika kuluu jotenkin ohitseni tuomatta paljoakaan muutoksia tai ilonaiheita - sen enempää kuin surujakaan - muassaan. Elän jonkunlaisessa välitilassa, eikä se ole huonoin mahdollinen tila. Vielä muutama päivä takaperin välitila oli vielä selkeämpi kuin tänään, mutta siihen tuonnempana. Tarkemmin ajatellen tällainen välitila on suhteellisen helppo tapa elää. Kun ei aseta itselleen mitään odotuksia, ei päämääriä eikä aikatauluja, on yllättävän mukava ja levollinen olo - ainakin suurimman osan ajasta. 

Tämä välitila-oivallus syntyi kun punnitsin tämän hetkisiä tekijöitä elämässäni. Oivallus itsessään välähti mieleeni kun sain vihdoin varattua ajan työpsykalle ja olin samaan syssyyn menossa masennuskuntoutusryhmän toiseksi viimeiselle seurantakäynnille. Työn suhteen välitila on selkeä, osakuntoutus on myönnetty ensi vuoden helmikuun loppuun asti, siihen asti en liene pakotettu miettimään työaikajärjestelyjä. Teen, kuten viimeksi kerroin, 3-päiväistä viikkoa ja se tuntuu aina vain paremmalta tavalta jaksaa. Siinä vaiheessa kun tämä vuosi alkaa olla loppupuolella joudun harkitsemaan asiaa seuraavan kerran ihan vakavissani. Eli onko minulla/meillä taloudellisia rahkeita tähän. Osakuntoutuksella oleminen ei todellakaan ole taloudellisesti kannattavaa eikä edes järkevää. Minulla on 2 opiskelevaa lapsukaista, esikko valmistunee vuoden lopussa, junnulla on vielä lukiotakin tämän vuoden jälkeen abivuosi käytävänä. Sen jälkeen junnu lähtenee palvelemaan isänmaata ja sitten opiskelemaan lisää. Eli elätettävää ja tuettavaa tulee riittämään vielä hyvän aikaa. Duunikuvioiden suhteen siis elän välitilaa jos mitä.

Toinen asia missä olen kokenut olevani välitilassa on masennuksen hoito. Monet kerrat olen pohtinut, että olenko minä masentunut vaiko vain normaalisti alavireinen. Kaipa minä olen masenunut kuitenkin, mutta haluaisin opetella erottamaan sen ja mainitsemani normi alavireisyyden. Tässä suhteessa välitila näyttää päättyneen, Kela on suuressa armossaan päättänyt myöntää minulle kuntoutttavaa psykoterapiaa vuoden 2012 loppuun. Nyt on vain laitettava mailia psykiatrille ja sovittava tulevasta. Saan Kelan tukemana terapiaa samalta henkilöltä joka on ollut aktiivisena ohjaamaan minua hoitoihin, mm. mainitsemaani ryhmään. Ryhmän lopussa todettiin, että minulle kyseisenlainen terapia on sopinut erittäin hyvin, olen osallistunut aktiivisesti ja ollut motivoitunut ja sitoutunut siihen. Tuleva yksilöterapia on sille luonnollinen jatko. Ei tarvinne erikseen mainita, että koskapa terapeuttini on myös hoitava lääkärini, tulee kaikki lääkityksen muutokset tehtyä tarvittaessa vähintäänkin asiantuntijan näkemyksellä. 

Muut pikkuviat joiden takia olen osakuntoutuksella ovat ennallaan, nukun edelleen kahden mömmön voimin jne. Sellainen poikkeus tässäkin on ollut, että yli 3,5 vuoden antibioottiputkeni on ollut poikki kuukauden. Tosin oireet ovat taas sen sorttiset, että saattaapi olla jotta jo tänä ehtoona narahtaa ab-purkin kansi auki. Ei kiva, mutta minkäs teet. Odottelen masennuksen ja muiden "pikkuvikojen" vuoksi toistakin päätöstä Kelalta. Työantajan ja työterv.lääkärin mielestä minä jos kuka olen tyk-kuntotuksen tarpeessa. Eli sinnekin on hakemus vetämässä. Olipa lystiä lukea b-lausuntoa jossa mainitaan työssäjaksamiseni olevan uhattuna muutaman vuoden sisällä. Vai olikohan se työkyky peräti, mene ja tiedä, eipä erolla ole oikeasti minulle tuon taivaallisen merkitystä. Paska mikä paska. Koitetaan nyt vielä sieltä sun täältä hiukan hoidella ja voidella, jospa minusta saadaan vielä muutamaksi vuodeksi kunnollinen veronmaksaja. 

Yksi välitila on varmaan tämä taloudellinen katastrofi jossa saan rypeä. Huh! Ei riitä, että tulopuoli on kokenut rajun leikkauksen, siihen oheen tulee tietty kaikkia pikkuruisia lisäefektejä kuten junnun autokoulu. Junnun pitää kuulemma saada c-kortti, ei omasta vaan isänsä mielestä, eli niin kai se on sitten. Eihä se maksa kuin 3.000 eugenia, pikkujuttu pintahaava. Tiedän kortin olevan junnulle suuri asia, eikä mieleeni tulisikaan sitä häneltä siirtää tai kieltää. Tämä on tiedetty jo n. 18 vuotta, mutta eipä ole ollunna täppiä laitella sukanvarteen sitä varten. Onneksi pankki on suosiollinen ja pienen-pientä korvausta vastaan suo uskolliselle asiakkaalleen lyhennysvapaata asuntolainoista. Persnettoahan sekin loppupeleissä tekee, mutta enpä jaksa sitä nyt fundeerata. Enpä tiennyt tätä torppaa ostellessani ja velkoja ottaessa, että sekä ruho että mieli alkavat klenkata ja joudun muuttamaan suuntaa tietynlaiseksi olettamallani polulla. 

Bloggauksessakin tämä välitila näkyy hyvin selkeästi. Ajelehdin tyynenä - tai ainakin siihen pyrin - eläkepäivien ja työpäivien vielä toistaiseksi syntymättömässä rytmissä viikko toisensa jälkeen. Mitään mainittavaa ei elämään ole mahtunut ja siitä minä olen tavattoman kiitollinen. En todellakaan jaksaisi nyt alkaa räpiköimään jossain mitä en elääkseni ja suunnilleen järjissä pysyäkseni tarviste. Ehkä olen läksyni oppinut ja tilanteeni paremmin hyväksymään oppinut. En jaksa enää teeskennellä, ainakaan ihan hirveästi. Tarkoitan tällä siis lähinnä sitä, että teeskentelisin eläväni tavalla jota en oikeasti tee; pettämällä, valehtelemalla, pelkäämällä ja haluamalla pakoon kaikesta. 

Hmm. Hiukan nyt pykii tämä tekstin tuottaminen, ei lähde lentoon toivotulla tavalla, mutta aina ei voi onnistua eikä edes joka kerta. Määrässä ei liene valittamista, mutta laadusta ei tänäpänä anneta takuuta. 

Ugh! Olen puhunut. 

Post Scriptum. Mikäli postauksessa on normaaliakin enemmän kirjoitusvihreitä, syytän google chromea. En osannut kopsata tätä sieltä ja tarkastuttaa wordilla. Mitäs vaihdoin selainta. Oma vika. Tutkin joskus jaksaessani kyseisen selaimen logiikan, nyt ei jaksa. Jään siis siinäkin välitilaan ihan vapaaehtoisesti.