Joo-o, Ailuska tuossa kyseli sainko olla rauhassa kun retku pääsi vapaaksi n. kuukausi sitten. Yllättävän hyvin sain/saan olla rauhassa! Kiitos vaan kysymästä. Aloitin loman seuraavana päivänä ja olin niin kaukana jossain, ettei kännykälle ollut aina kenttää, eli olin tavoittamattomissa. Muutenkin tein jo ennen sitä selväksi, etten aio olla lomalla hänen käytettävissään, koskapa lomailen perheeni kanssa ja aion keskittyä heihin 101%. Kuten myös tein.

Soittelihan tuo, jätti vastaajaan soittopyyntöjä ja silleen, mutta ohitin ne milloin milläkin verukkeella. Lienee sanomattakin selvää, että retku on ollut tasaisen päissään siitä lähtien kun pois pääsi, ainakin viime viikkoon asti. Sen jälkeen en ole nimittäin kuullut hänestä pihaustakaan! *aaltoja* Hän oli milloin kenekin nurkissa dokaamassa ja tekemässä mitä nyt alkoholistit keskenään tekevät. Ei paljon kiinnosta nimittäin. Vielä hän vinkui tahtovansa tavata minut, mutta sain sanottua jo ennen hänen vapautumistaan, etten aio jatkaa suhdetta hänen kanssaan, ei tapaamisia, ei mitään. Koskapa hän oli silloin selvänä, ollut kuukausia, tuntui hänen olevan harvinaisen helppoa tajuta syyni siihen. Sanoin suoraan, että kaikkien hänen minulle tekemiensä temppujensa jälkeen pitää tapahtua paljon, että annan anteeksi. Helppo sanoa kun tiedän, ettei kyseinen henkilö koskaan paranna tapojaan tai muutu! Kyllähän hän vapauduttuaankin samaa on jatkanut, rakastaa, tahtoo tavata ynnä muuta sanahelinää. Eihän siinä mitään totuutta takana ole, hän ei vain halua päästää irti minusta. Olen ollut kaikkein kiltein ja ymmärtäväisin, olen ollut se joka on osannut puhua hänelle järkeä monissa tilanteissa. Olen siis ollut ehdottomasti se tyhmin kaikista hänen elämässään olevista ihmisistä.

Nyt on kuitenkin harvinaisen seesteinen ja tyyni olo. Olen puhunut hyvin lyhyesti hänen kanssaan viimeksi viikko sitten perjantaina, sunnuntaina oli soittopyyntö vastaajassa - johon en vastannut muuten kuin poistamalla viestin ja sulkemalla puhelimen. Oikeastaan seesteinen ei ole paras termi kuvaamaan fiilareitani, olen helpottunut, varovaisen toiveikas ja luottavainen, hymyilyttää. Olisko käynyt niin kuin ajattelin kun retku helmikuussa korjattiin parempaan talteen? Päätin silloin tehdä kaikkeni sen eteen, että kasvatan etäisyyttä välilllämme. Kirjoitin muutaman kerran vankilaan, ihan niinkin henkilökohtaisesti kuin tietokoneella ja printtaamalla - en ole koskaan tehnyt siten henkilökohtaisissa kirjeissäni aiemmin, ja minulle sillä on merkitystä. Kun hän pääsi avolaitokseen, puhuimme kyllä silloin tällöin, mutta niin harvoin kuin mahdollista. Ehkäpä reseptini on toiminut! Ehkä hän pikkuhiljaa tajuaa, ettei välillämme ole enää yhtään mitään. Ehkäpä tämä juttu kuolee pikkuhiljaa niin kuin sen olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Olen pelannut itseni määrätietoisen varmasti ulos kaikesta, antamatta mitään näkyvää aihetta syyttää minua mistään.

Huokailen ja hymyilen täällä ruudun takana. Ihan kuin valtava paino olisi nostettu harteiltani. Tiedän että hänellä on menossa taas samat tsembalot ihmenaisen kanssa enkä voi olla siitä muuta kuin helvetin onnellinen, omasta puolestani!

En toki kuvittele että kaikki olisi täydellisesti ohi, tiedän varmasti hänen vielä muistavan olemassa oloni kun sopiva hetki tulee. Se on ihan ok, tiedän jo ihan tarkalleen miten siitäkin selviän. Vuosia kestänyt piina alkaa tulla loppuun, luojan kiitos!