On maanantai, maaliskuun ensimmäinen päivä. Loppuelämän ensimmäinen päivä, ihan konkreettisestikin jollain saralla.

Istun kotona, yksin. Taustalla soi cd-levy ja pyykkikone. Maanantai ja minä olen yksin. Juuri tänään kun en olisi missään nimessä halunnut olla yksin. En muista koska olisi viimeksi ollut näin hankalaa löytää rutiineista kiinni maanantaina. Junnu meni isänsä kanssa salille, tänään kun en olisi halunnut olla yksin. En sanonut siitä mitään, en tahdo huolestuttaa junnua.

Olen oudolla tavalla surullinen, loppuelämäni alussa. Esikko on muuttanut pois kotoa, opiskelija-asuntoon. Eilen hän pakkasi viimeisen kassinsa ja lähti bussilla kohti uutta tukikohtaa.

Tiedän hänen olevan valmis siihen, mutta olenko minä? Koen itseni vieläkin, tässä iässä, jollain tavalla keskeneräiseksi. Minullako on niin iso lapsi, että hän jo muuttaa omilleen? Huh!

Uskomatonta, mutta tämä on paljon vaikeampaa kuin silloin kun esikko lähti edellistalveksi ekvaattorin tuntumaan töihin, Intian Valtameren rannalle. Silloin hän oli fyysisesti todella paljon kauemapana, nyt hän on saman läänin sisäpuolella, sentään kuntaraja rikkoutui. Silloin puhuimme kerran viikossa skypessä tunnin, nyt voimme soittaa vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu. Hän voi koska vain tulla kotiin tai moikkaamaan minua ison kirkon keskustaan. Silloin katsoin lentokentällä hänen peräänsä tietäen, että seuraavat halaukset annetaan 8 kuukauden kuluttua.

Se ei ollut lopullista, tämä on. Silloin tiesin hänen tulevan toukokuussa takaisin, tiesin viikon tarkkuudella saapumisen hyvissä ajoin. Nyt hän tulee enää käymään.

Ei pidä kuvitella, että tahtoisin sitoa lapset itseeni, päinvastoin. He ovat saaneet koluta maita ja mantuja oman rohkeutensa rajoissa, olen luottanut ja kannustanut. Napanuoraa on venytetty tuhansia kilometrejä, mutta nyt sen on aika katketa. Ihan kohta tulee se aika kun en enää tiedä missä esikko luuraa ja aikaansa viettää. Niin kuin pitääkin tapahtua.

Takana on siis aika hektinen "talviloma" - prikat sanan ympärillä, koska lomaa se ei ollut. Esikko sai tietää asunnosta n. 3 vkoa sitten, saman viikon perjantaina olimme jo katsomassa asuntoa ja seuraavalla viikolla tehtiin vuokrasopimus. Sen jälkeen täällä on menty aika huimaa vauhtia, viime viikonloppuun asti. Esikko on listannut tarvittavia asiotia, varastot on kaivettu auki ja jo olemassa olevat tarve-esineet etsitty esiin, pakattu ja purettukin jo. On ostettu telkkaria, sänkyä, pöytää ja ties mitä. Kummallista kyllä, sinä aikana minä olin varsin cool, toimin tehokkaasti ja taloudellisesti, organisoin ja ohjailin.

Minun oli oltava vahva, jonkun on vaan oltava vahva. Esikkoa itketti ja jännitti, hän oli ihana sinnittelevä kiukkupussi, äksyn-möksy. Jos en olisi ollut vahva ja tukenut, miten hän olisi uskaltanut lähteä. En voisi edes kuvitella tekeväni sellaista tilannetta lapselle vaikeaksi, minun tehtäväni äitinä on ollut kasvattaa lapselleni vahvat siivet. Hänen tehtävänsä on kokeilla niiden kantavuutta.

Viime viikolla organisointikykyä todella tarviittiin, koska muuttolaatikot saatiin tiistaina vuokra-auton mukana. Maanantai keräiltiin kamoja kasaan, tiistaina rykästiin muuttokuorma pakuun paikassa a ja kurvattiin purkamaan se paikkaan b. Säänhaltijat tietysti olivat puolellamme, tiistai oli viime viikolla ainoa päivä jolloin tuli lunta ihan helvetisti.

Muuton ohessa piti kurvata halvan sisutamisen taivaaseen, Ikeaan, hankkimaan viimeisiä romppeita kun oli iso auto alla. Ja pitihän muuttoväen saada murua rinnan alle. Perillä oli oltava valoisan aikaan, koska kämpässä ei ollut lampun lamppua, vessaa ja keittiön työpöytävaloa lukuunottamatta, verhot oli saatava myös ylös, koska sinne oli ihan suora näkyväisyys naapurista.

Siellä hän nyt on, minun esikkoni, ekassa omassa kämpässään. Minä olen yksin kotona enkä kykene mihinkään. Tämä on todella suuri muutos, odotettu ja tiedetty sen olevan tulossa, mutta silti se vetää hiljaiseksi. Minun on löydettävää uudenlainen rooli äitinä, aikuisen, itsenäistyvän nuoren naisen äitinä. Miten muistan sen? Miten opin tämän uuden roolin? Tuleeko tämä vaikuttamaan minuun myös junnun äitinä? Kyllä varmaan. Tämä tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin, todella paljon. Junnu tuli eilen sänkyyn viereeni lukemaan. Eihän me luettu juurikaan, juttelimme lähinnä. Hänellä oli kuulemma outo tunne vatsassa, kun sisko muutti pois kotoa. Hän tuumasi jo aiemmin, että jatkossa perheillat on sitten 3 hengen kokoisia. Kyllä esikkokin tuumaili, että hän tulee kaipaamaan meidän yhteisiä sohvahetkiämme, sellaisia kun kökimme sikin sokin katsomassa telkkarista jotain soopaa, lähellä toisiamme.

Onneksi hän muutti vain opiskelijaboksiin, sieltä hän tulee vielä kotona käymään lomilla ja pyhinä. Antaa minullekin aikaa tottua ajatukseen siitä, että jossain vaiheessa tämä ei ole enää hänen kotinsa, vaan se tulee olemaan jossain muualla.