Niinpä se on tämäkin vuosi kohta paketissa. Eikä tämäkään tule jäämään mieleen erityisen hohdokkaana, onnistuneena tai muutenkaan loistavana kappaleena elämäni hikisessä historiankirjassa.

 

Aloitin bloggaamisen aikoinaan sen takia, että tarvitsin paikan jonne voin kertoa tuntemuksistani ja ajatuksistani. Alussa – se alkuperäinen arpikudosta – oli suljettu blogi ja oksensinkin sinne aika huolella sisälleni kasvanutta henkistä kaatopaikkaa. Syy kaikelle paskalle oli matkan varrella useinkin mainittu retku. Jälkeenpäin blogia lukiessani olen huomannut tyylini olleen varsin toisenlainen kuin nyt. Silloin en pohdiskellut enkä kyennyt tarkkailemaan syitä tahi seurauksia. Se oli se tapa jolla silloin oli kirjoitettava, suhteellisen yksilöityä inhoa ja asioiden auki kirjoittamista. Kun pahin rehellinen vitutus helpotti, kykenin muuhunkin ja blogin ilmapiiri muuttui avoimemmaksi enkä vain keskittynyt retkun temppujen ruotimiseen. Nythän tahti blogissa on selkeästi hidastunut, luulen yhtenä syynä olleen aiemminkin mainitsemani masennuskuntoutusryhmän. Kun siellä purki mielensä solmuja ja kuunteli muita, tuli tarpeellinen ajatustyö ja mieltä painavien asioiden käsittely hoidettua eikä muuhun juuri riittänyt panoksia. Aika näyttää miten bloggaaminen jatkossa sujuu, loppumaan se ei tule, mutta päivitystahtiin vaikuttavia tekijöitä on vaikea etukäteen arvioida.

 

Nonni, sitten sitä päivitystä!

 

Olen ollut uudessa toimipisteessä nyt reilun kuukauden eikä tämä sittenkään ole pahin mahdollinen rasti. En ole enää kiinni asiakaspalvelussa eli työaikani joustaa paremmin kuin edellisessä pisteessä. Kummallistahan sekin kyllä on, siellä oli yhteensä 14 duunaria kun taas tässä työssä olen ainokainen. Ei ole varsinaisia sijaisia, kollegoja ei lainkaan. Olen pestini päätoiminen hoitaja ja pääkäyttäjä ja silti tämä on paljon helpompaa järjestää työaikojen suhteen. Minä pöljä luulin, että kun on toistakymmentä kollegaa, on paljon helpompaa sopia asioita. Saati sitten kun edellinen duunini oli asiakasneuvontaa, eli kun palveluaika päättyi, luuri laitettiin paikalleen, ovi kiinni perässä ja kadottiin kotoa kohti. Sokerina pohjalla, siinä samassa kun minut osa-aikaisuuteni takia – siis siksi, että asiakaspalvelu kärsii siitä – siirrettiin toisaalle, otettiin entiseen paikkaan puolisen tusinaa uusia tekijöitä. Mitä minä en nyt oikein tajua? Eikö luulisi, että olisi ollut entistä helpompaa järkätä osa-aikaisuuteni, kun porukka lisääntyi liki kahteenkymmeneen. Mutku ei.

 

Tässä rytäkässä sain myös muuttaa työajan lyhennykseni viikoittaiseksi, siten että olen töissä kolme vajaata päivää viikossa. Tämä on se mitä lääkäri alun perinkin ajoi takaa kun minut osikselle tuuppasi. Sekään ei jostain ihmeen syystä onnistunut - nyt parinkymmenen hengen - edellisessä yksikössä, mutta tässä nykyisessä jossa on 4 + pomo, homma onnistuu ihan tuosta vaan. Eikä tässä yksikössä ole kellään varsinaisesti sijaista – eikä kukaan tee täyttä työaikaa! On lyhennystä pienten lasten takia, sairauksien takia jne. Nykyinen pomo sanoi heti aluksi, että hän ei vahdi kenenkään työaikoja eikä tekemisiä vaan hän luottaa alaisiinsa. Siinä hän eroaa entisestä pomostani täysin. Edellinen oli varsinainen paise p*seessä, aina kiekumassa ja kyttäämässä, mutta siihenpä oli selvä syykin, hän on itse pahimman luokan lusmu. Tulee töihin joka päivä myöhässä, viettää suuren osan työajasta puhelimessa yksityisasioissa ja etenkin toisaalla asuvan poikaystävänsä (alaisensa/sijaisensa, molemmat naimisissa suunnallaan) kanssa ja silleen. Samainen kaksikko, pomo ja poikaystävä, kuppaavat kyseisen yksikön vuosittaiset matkustus- ja päivärahabudjetitkin tyhjiin, joka paikkaan pitää mennä kahdestaan. Kumma juttu, että muualla ei pomo ja sijainen ole edes samaa aikaa lomalla, mutta siellä kyllä on.  Hyökkäyshän lienee tunnetusti paras puolustus; jos itse toimii ihan omien sääntöjen mukaan ja tietää muidenkin tuntevan sen faktan, on luonnollista syyllistää muita sellaisista asioista joita itse tekee. Eikö vaan?

 

Yrittihän tuo edellinen pomo vielä inistä viimeisellä siellä viettämälläni viikolla, että hän toivoo minun tulevan takaisin. Olin kuulemma ainoa jolla oli mielenkiinto osallistua kehittämiseen, esittää mielipiteitään ja hyvä duunarikin kuulemma olin, pelkkiä kehuja oli kuulemma minusta saanut kuulla. No, siinäpä toivoo. Minä en enää halua sinne takaisin. Se epärehellisyyden ja kyttäämisen ilmapiiri sai minut kaikkea muuta kuin iloiseksi. Eikä päätöstäni ainakaan horjuta se, että jouduin selkeän työpaikkakiusaamisen kohteeksi, koska kohtelen kaikkia samalla tavalla, siis myös pomoa, enkä ala typeriin selän takana puukottamisiin.

 

Jälkeenpäin olen kuullut, että minua ikävöidään siellä ja toivotaan, että viihdyn nykyisessä työssäni. Tämän minulle kertoi henkilö joka tuli entiseen työhuoneeseeni.

 

Se työpuolen asioista tältä vuodelta, homma siis toimii nyt kuin junanvessa, saan itse hallita tekemisiäni, niin kauan kun työt tulee tehtyä kunnialla. Muuten tämä vuosi on loppuaan kohti tuntunut tuovan muutoksia myös ajattelutapoihini ja ihan käytännön tasollakin.

 

Kuten jossain vaiheessa rutisin, loppui masennuskuntoutusryhmä ja olin menossa psykiatrille. No kävin sitten kallonkutistamolla ja sain lähetteen psykoterapiaan. Jos Kela on armollinen, aloitan ensi vuonna kuntoutuspsykoterapian. Se olisi sopiva jatko sille ryhmälle joka päättyi, toiminta on pitkälle saman suuntaista ja minä pidin siitä tavasta tosi paljon. Koin sen itselleni sopivaksi tavaksi työstää mieltä painavia asioita ja aloin pikkuhiljaa löytää syitäkin tälle jatkuvalle masikselle joka velloo milloin maininkeina, milloin vaahtopäinä. Nyt siis odottelen mitä tuleman pitää sillä saralla. Sillä välin käyn työterveyspsykologilla, sain lähetteen viidelle kerralle, eka käynti tulee olemaan parin viikon päästä. Olin jo ajatellut, etten tarvitse sitä ollenkaan, mutta juuri tänään läikähti reunan yli ja tilasin kuin tilasinkin ajan. Jotenkin ajatus taas kerran uudelle ihmiselle kaiken avaamisesta tuntuu kovin raskaalta, mutta pakko kai tässä on jotain yrittää.

 

Retkun suhteen elämäni on ihanan kuollutta ja hiljaista. Viimeksi olen kuullut hänestä joskus marraskuun alkupuolella. Hän oli jälleen kerran karjunut vastaajaani jotain helvetin tappouhkauksia syystä joka ei minulle ole tunnettu. Vasta silloin tajusin voivani hyvin yksinkertaisella tavalla säästyä kyseisenlaisilta viesteiltä, vaihtamalla puhelinnumeroa.

 

Ihan siltä istumalta vanhan numeron lopettaminen ei onnistunut jonkun hiivatin etuoikeus- tms. sopimuksen takia, mutta uuden numeron otin ja ilmoitin sen myös niille joille sen halusin ilmoittaa. Vanha liittymä jäi vielä pariksi viikoksi roikkumaan vanhaan puhelimeen, mikä olikin ihan hyvä ratkaisu kun ei uutta numeroa saanut millään ajantasaistettua joka hiivatin ilmansuuntaan. Mm. energiayhtiö kaipaili minua suht tärkeässä asiassa vanhasta numerosta. Pakko myöntää, että puhelinnumeron vaihtaminen ei ollut helppo päätös muuten, minulla oli vanha numero niin pirun monta vuotta, että tiesin kyllä sen teettävän paljon työtä kun sitä pitää muistaa ilmoitella sinne sun tänne. Olin sitä paitsi leimautunut numerooni, olin valinnut sen itse, siinä oli lasten syntymäpäivät peräkkäin. Oh well, muistanhan minä ne päivät muutenkin! ;-)

 

Sitä e-mailia jonka retku tietää en voinut vielä lakkauttaa, siihen kun on sidottu joku junnun pelitili silloin kun hän sellaisen avasi. Jäppinen kun on vielä tovin alaikäinen ja tarvitsee äiteen hyväksyntää räiskintäpeleillensä. Kunhan se suuri päivä koittaa jolloin junnu täyttää tarvittavat 18v, poistuu se mailikin menneeseen. Vielä kun saisi työnantajan kokonaan vaihdettua ja mikä ettei sukunimenkin, niin saavuttamattomuus olisi vielä täydellisempää.

 

Näissä merkeissä kirjoitan loppusanoja vuoden 2011 päiväkirjalleni, siihen liittyköön myös toisen sloganin, Märta Tikkalsen sanat: Kaipaan häntä usein, hetkeäkään en ole häntä toivonut takaisin, poistaminen blogini kuvauksesta.

 

Tulkoon uusi vuosi ja uudet epäonnistumiset; leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Vai miten se olikaan…?

 

Haluan toivottaa kaikille erittäin hyvää uutta vuotta uusine mahdollisuuksineen!

 

Arpikudosta kuittaa ja siirtyy avoimin silmin ja mielin kohti vuotta 2012.