Kirjoitettuani tänne edellisen kerran, alkoi armoton käymistila sisälläni. Kun tein siitä konkreettista, vaikkakin vain tekstiä bittiavaruuteen, tuli se lähemmäs pintaa sisältäni. Asiat joista kirjoitin ovat muhineet sisälläni pitkään, ilmeisesti joku raja tuli vastaan ja oli pakko purkaa sitä ylivuotoa.

Ensin mietin pitkään, että laittaisin mailin tälle ystävälleni jonka mainitsin, koska meillä ei ole oikeastaan koskaan tilaisuutta puhua rauhassa, vailla ulkopuolisia häiriötekijöitä. Sen viinipöhnäisen avautumisen jälkeen tuli sellainen fiilis, että ystävyytemme on taitekohdassa, tästä on 2 tietä, joko syvemmän luottamuksen ja rehellisyyden tie tai sitten vielä tukevamman suojakuoren rakentamisen. En tiedä onko yksin minun asiani päättää sitä tai olla aktiivisesti yhteydessä. Ei varmaan ole. Toisaalta ystäväni saattaa ajatella asioista toisella tavalla, ehkä tällä ei ole hänelle niin suurta merkitystä.

Sen lisäksi että kirjoitin tänne, puhuin tänään toisen ystävän kanssa messengerissä toista tuntia. Hän on oudolla tavalla uskottuni, emme ole tunteneet pitkään, olemme tavanneetkin vain kerran. Olemme olleet samalla keskustelusaitilla vuosia ja oppineet sitä kautta tuntemaan toisiamme. Meillä oli hyvin samankaltaiset tilanteet taannoin, tavallaan on vieläkin. Saatoin puhua hänelle suoraan kaikesta, hänellä ei ole ennakkoasennetta minua kohtaan. Kerroin hänelle suorempaan kuin kelleen muulle miten tämä jatkuva sairastelukin vaikuttaa ajatuksiini ja tunteisiini.

En erittele keskusteluamme sen kummemmin, totean vain sen, että avoimen ja rehellisen keskustelun jälkeen on tietyllä tavalla humaltunut olo. Kun onkin uskaltanut sanoa rehellisesti mitä ajattelee ja miltä tuntuu. Samalla tavalla kuin tuon toisen ihmisen kanssa kävi viinipöhnässä.

Tietysti tämän jälkimmäisen, uskotun, kanssa tilanne on erilainen. Ystävättäreni tuntee minut pidemmältä ajalta, hän tuntee perheeni, hän on osallistunut elämäämme. Samoin me perheenä olemme olleet hänen elämässään, viimeksi auttamassa muutossa. Minä olen ollut usein olkapäänä hänelle vuosien varrella, hänen ja hänen esikoisensa isän erikoisessa suhteessa. Olen tavannut hänen viimeisimmän miehen jo - nyt edesmenneen - suhteen alkumetreillä. Meillä on puolin ja toisin pitkän ystävyyden asettamia ns. rasitteita.

Hassua, tai ei sentään hassua vaan jotain päinvastaista, tämä ystäväni käyttää yhtenä perusteluna yhdelle jos toiselle asialle, että hän on yh-äiti ja elättää perheensä yhden tuloilla. Meitähän on 2 tienaavaa aikuista tämän katon alla. Siinä vaan unohtuu aina se fakta, että maksaahan hänen lastensa isätkin jotain jo lain mukaan. Samalla unohtuu se, että esim. hänen asumiskustannuksensa ovat murto-osan siitä mitä me maksamme. Eikä hän muista että tässä taloudessa on useampi kuin 1 kroonisesti sairas, se ei ole ihan halpaa lystiä sekään. Jopa kälyni, varsin tasainen ja rauhallinen luonne, on sen huomannut. Erään syvällisen kahdenkeskisen keskustelun jälkeen hän heitti minulle, että: ethän sinä saa valittaa, et ole yh...

Äh, tämä on nyt vain tällaista aivovuotoa. En saa unta kun niin moni ajatus pyörii päässäni. Oli vain pakko itseni takia kirjoittaa näitä pois.