Ja näin hän kykeni vihdoin tarttumaan näppikseen pyhän aikomisen sijaan. *aaltoja*

En minä tätä bloggausta lopeta, en edes halua lopettaa, vaikka olenkin päässyt eroon syystä jonka vuoksi vuonna 2007 aloitin bloggaamisen. Usein tulee mieleen, että tästä minun on kirjoitettava, kirjoitettava itselleni, kirjoitettava tuntojani muistiin, jotta tiedän eläneeni senkin ajatuksen tai kokemuksen läpi. Mutta kun istun koneen eteen, alan pelailla poksia, surffata fb:ssa ja loisia ympäri virtuaalista verkkoa. Kynnys takertua oikeasti ajatuksella asiaan onkin ollut yllättävän korkea ylittää.

Viimeksi taisin mainita, että juuri kun huokaisin syvään päästyäni retkusta eroon, soitti hän ja jätti viestin vastaajani. Seuraavan kerran kuulin hänestä jo heti seuraavan viikon sunnuntaina, tekstarin muodossa tähän malliin: mun asunto palo. Ensi reaktion luonnollisesti oli "joopa-joo ja niin varmaan" mutta luontainen uteliaisuus ajoi kuitenkin seuraavalla viikolla lukemaan ko. kylän paikallisaviisia netissä. Ja kappas perhana! Olihan siellä ollut tulipalo kuitenkin. Maininnalla, ettei asukas ollut paikalla eikä palo levinnyt koko rakennukseen. Viime viikolla retku sitten oli taas jättänyt viestin vastaajaani kun olin lounaalla. Jostain kumman syystä tulin kuin tulinkin soittaneeksi takaisin. Puhelu meni minun osaltani kovin vähin sanoin - tämä ei ole minulle tyypillistä, minkä nähnee otsallaankin jo näitä jorinoitani lukiessa, eh... Retku lieni ainakin suhteellisen selvä ja kuulemma edelleen Turussa. Kämppä oli kärynnyt, kukaan ei tiedä syytä, television oikarista puhutaan. Siinä meni kai telkkarin ohella toinen tietokone ja epämääräistä irtaimistoa. Näin annoin itselleni kertoa. Oli muuten, tämän historian tuntien, harvinaisen tavallinen keskustelu. Paljoa en puhunut enkä tosiaan kysellyt mitään. Ei vois vähempää kiinnostaa, nääs.

Että silleen.

Muuten elo kuleksii kuten kuleksii. Eräs viikko meni niin mustana ja masiksessa, että makailin sen käytännössä katsoen sohvan ja sängyn pohjalla. Klenkkasin maanantaina tohtoriin ja tuo lykkäsi viikon saikkulapun kouraan. Seuraavan kerran poistuinkin kotoa samaisen viikon perjantaina. Välipäivinä en aina jaksanut edes postilaatikolle raahautua. Katsoin aina kellosta koska junnu tulee koulusta ja hetki ennen sitä puin päälle ja koitin teeskennellä kotitöitä.

Nyt olen kolmatta viikkoa yhtä soittoa töissä. Se kuulostaa ihan tavalliselle asialle, minulle se on saavutus. Olen sinnitellyt sitkeästi, joinakin aamuina koko tunnin liukumaa hyväksikäyttäen, väsyneenä ja voimattomana. Lasken aamuja lyhyempiin viikkoihin joita on luvassa useita peräkkäin, tästäkin viikosta tuli yllättäen sellainen. Sain pitkän odotuksen jälkeen Kelasta päätöksen, että pääsen varhaiskuntoutukseen. Se on yhtenä iltana viikossa toteutettua ryhmäterapiaa jonka tarkoitus on auttaa löytämään voimia ja keinoja jaksaa. Huomenna menen ensimmäiseen haastatteluun klo 8 ja loppupäivän loisin kotona tai kylillä.

Muita lyhyitä työviikkoja on tarjolla seuraavat 3. Ensi viikolla olen ma-ti lomalla, mikä tarkoittaa hammaslääkärin penkin odottavan minua maanantaina vartin vaille ysi. Tiistaille ei vielä missioita. Sitten onkin 2  pääsiäisviikkoa maustettuna piiitkällä pyhällä välissä. Sitten olisi täysi viikko töitä toukokuun alussa kunnes taas 12. päivä toukokuuta aloitan loman ja pakenen Etelä-Eurooppaan 13. päivä perjantaina. Kotokonnut kutsuvat 18. päivä mutta sorvi vasta 23. päivä. Sitten alankin suunnitella osa-aikaisen työajan jatkamista/uudelleen aloittamista, koskapa työeläkeyhtiöstäni tuli taannoin puhelu jossa luvattiin moista. Nyt odotan vain virallista päätöstä ja laskelmaa kuntoutustuen määrästä. Sen saatuani alan fundeerata vakavissani aloitanko osiksen kesäkuun alussa vai myöhemmin. Tod.näk. se on kesäkuun alusta, ei tässä oikein ole puhtia muuhun, ikävä kyllä.

Tää on tällasta nyt. Hiljalleen kevättä kohti, ajatukset varoen jo kesäänkin päin kääntyneinä. Pakko tämän on joskus helpottaa.

Ja ravit jatkuu.