En enää ole jaksanut päivittää blogiani, ei riitä paukut. Käyn viikottain masennuskuntoutujien tms. porukassa jonka tarkoitus on auttaa työssä jaksamisessa - ja se vie kaikki voimat. Vaikka tapaaminen on vain kerran viikossa muutaman tunnin ajan, jatkuu alitajunnassa työstäminen pitkälle seuraaviin päiviin.

Viime viikolla skippasin kyseisen tapaamisen tavoilleni päinvastaisesti, mutta kun lento sattui laskeutumaan juuri kyseiseen aikaan Helsinki-Vantaalle, oli mahdotonta päästä mukaan. Luulen vajaan viikon pikkuloman Välimeren ja Apenniinien maastossa kuitenkin ajaneen saman asian kuin muutaman tunnin sessio ringissä muiden hullujen kera. ;) 

Palasin eilen töihin loman jälkeen eikä se ollut helppo tai mukava paluu. Tässä yksikössä on alle 10 henkeä, mutta siihen mahtuu pari riivinrautaa liikaa. Täällä on inhottava henki, huono ilmapiiri, runsain mitoin jonkunlaista katkeruutta ja valtataistelua ilmassa ja ihme kuppikuntia. Miten hitossa voi olla edes mahdollista että alle 10 hengen porukassa voi olla niin vahva kuppikunta? Siihen kuuluu 2 vahvaa ja 1 heikompi joilla on aina ihan omat jutut. Heikko seuraa vahvoja, kun ei itse osaa mitään tehdä eikä päättää.

Toinen kuppikunnan vahva on varsin itsekeskeinen 40+ lapseton sinkku joka tuntuu ottaneen minut jollain lailla hampaisiinsa. Ei sillä tavalla, että hän veetuilisi tai aukoisi päätään vaan ihan päinvastoin, minua ei ole olemassa. Minulle ei puhuta kahvipöydässä, minun lomapullani eivät hänelle kelpaa, minut voi sulkea keskustelun ulkopuolelle jopa fyysisesti kääntämällä selkänsä. Kyseinen nainen matkustelee paljon maailmalla ja kun hän tulee suklaansa kanssa takaisin, huokailee muu kuppikunta - etenkin sen heikko osa - ääneen, miten hyvää suklaata se on, miten toinen on niin rohkea kun matkustaa ja matkasta kysely ei lopu koskaan, kaikki on nii-in ihmeellistä. Kun minä tulin matkalta, ei kumpikaan paikalla olleista - sinkku ja heikko - edes kysyneet miten matka meni. Oli tärkeämpää johdatella keskustelu heidän liikuntailtapäiväänsä ja puhua muiden päälle.

Joskus mietin, että mitä pirua olen sille ihmiselle - mainitulle sinkulle -  tehnyt saadakseni osakseni tällaista kohtelua. Mieheni mielestä se on kateutta, joo-o. Olen kyllä 25cm pidempi, minulla on ukko, mukulat ja talo, reissaan ja teen juttuja minäkin, totta, mutta en ole lottovoittaja vaan korvia myöten veloissa, missin mitoissa en ole enkä muutenkaan mitenkään tavallisesta poikkeava. Masennukseen ja uupumukseen taipuvaisena haen tietysti vikaa itsestäni, minussahan se vika on, jos toinen katsoo oikeutetuksi kohdella tuolla tavalla. Just joo. Järki sanoo, että vika on siinä päässä, tuollaisella käytöksellä ei ole mitään tekemistä hyvien tapojen tai sivistyksen kanssa, ja silti minä olen surullinen.

Osani saan tietysti siitäkin, että juttelen myös pomoni kanssa. Sehän on ennenkuulumatonta, eihän nyt pomon kanssa voi olla kaveri! Minulle pomo on samanlainen ihminen kuin muutkin, ihminen jonka kanssa on jaettava työaika ja jonka kanssa voi käyttäytyä ihan tavallisesti. Ei tarvitse heittäytyä sydänystäväksi, mutta ei esimiehen asema tee hänestä myöskään hylkiötä. Tämä sinkku mm. vain ilmoittaa kahvipöydässä pomolle, ettei hän voi tulla sinne tai tänne, koska hänellä on ranskantunti tms. Hänelle se on vain ilmoitusasia, mutta kun pomo muistuttaa kyseessä olevan pakollisen työasian, voi ottaa nokkiinsa ja kääntää selkänsä - ja aloittaa järkyttävän selän takana jäkättämisen ja nokittelun. *huokaus* Eikö yli 40 vuotias todellakaan ymmärrä, että sekä selkänahka että aika on myyty virka-aikana työnantajalle joka voi päättää miten se vietetään?

Luulin päätyneeni hyvään yhteisöön jossa hommat toimii eikä sorruta tyhjänpäiväisyyksiin, mutta kun ei. Täältä löytyy tyyppi joka ei tule kahville samaan aikaan muiden kanssa, jos pomo on töissä. Mutta auta armias kun pomo on lomalla tai sairas, silloin kyllä voi tulla kahvihuoneeseen. Tällä miehellä ja naispomolla on sukset ristissä jonkun henkilökohtaiselle tasolle lipsahtaneen sanailun jälkeen, eikä tämä mies voi sietää naista yläpuolellaan hierarkiassa. On kuppikunta; 3 naista, joiden omat jutut ovat aina tärkeämpiä kuin muiden ja tärkeämpi kuin työ. On pomo joka on noussut rivistä esimiesasemaan eikä oikein tunne itsekään sopivan rooliinsa, on hiukan liian herkkä - monin tavoin, ja joka tuntuu ottaneen minut uskotukseen kun muut kohtelee kuin paskaa. Onneksi on ihan normaalejakin ihmisiä, jotka vain ikävä kyllä jäävät helposti etenkin kuppikunnan tärkeyden alle kahvipöytäkeskusteluissa. Sokerina pohjalla olen tietysti minä; suuri pettymys työnantajalle, sairas ja väsynyt, luuseri.

Eikä tullut lotossakaan päävoittoa, eli töihin on vain pakko raahautua. Aloittanen syyskuussa lyhennetyn työajan tekemisen, jossain vaiheessa jo harkitsin skippaavani sen, mutta mieleni on muuttunut. Miksi pirussa polttaisin lankaani tällaisen takia? Eiköhän kuitenkin ole tärkeämpää hoitaa itseni kuntoon ja katsella tulevaisuudessa vaikka muita hommia talon sisällä.

Aina ei jaksais.