Tällaistako tämä sitten on, reaktiivinen masennus? Elämä ei kiinnosta, mikään ei naurata tai innosta. Kaikki on vähintäänkin hajutonta ja mautonta. Eilen olisi ollut ainoat pikkujoulutkin tälle talvelle, vaan mitä teen minä? Vedän koomaa klo 14 asti, jolloin olisi jo pitänyt olla treffeillä ystävän kanssa. Aamulla bussi jäi tulematta, palelin pysäkillä puolisen tuntia - siis alunperin töitä päin menossa, you see. Kun tarpeeksi olin palellut, palasin kotiin ja laitoin soffalle nurin. Kännykkä herättämään puolen tunnin päästä, seuraava suora bussivuoro tähtäimessä. Kuin ollakaan, olo oli hiukan hutera herätessäni ja annoin väsymykselle periksi. Ehkä se oli ihan viisas ratkaisu, koskapa klo 14 kun herätys taas soi, olisin jatkanut unta ellei olisi ollut pakko raahautua työterveyteen hakemaan saikkulappua. On se vaan pirun hyvä, että on näitä tauteja joiden perusteella hakea lomia. NOT! Kai minäkin olisin mieluummin perusterve käpy, sen sijaan että kalastan kaikenlaisia pikku- ja isoja vikoja itseeni säännöllisin väliajoin.

Jumakele sentään, että nämä unijututkin on taas ihan päin helvettiä! Menneellä viikolla tuli valvottua useampi kuin yksi yö aamuyön tunneille asti. Uni ei vain kertakaikkiaan suostu tulemaan, iso pyörä pyörii, huolet kasvavat vuorien kokoisiksi eikä niiden yli, ali tai ympäri pääse pimeässä. On hieno tunne kun aamulla herättimen mäikätessä takana on jopa kolmekin tuntia raskasta koomaa. Ihan joka aamu en ole edes päässyt ylös kun käki on kukkunut, vaan olen torkuttanut turhankin monta kertaa - sillä seurauksella, että sitten on v:n moinen hoppu eikä mistään tule mitään.

Tässähän se taas nähdään ja tulee edellä kerrottu verkonlaidalle painetuksi ja näppäillyksi sanaksi. Kello lähestyy uhkaavasti aamuneljää ja minä pohdin täällä maailman, tai lähinnä ihan oman elämäni, menoa ja tekijöitä.

Nukuttuani torstaina melkein hela dagen, kaaduin ajoissa yöunillekin, sen  verran oli motti hyydyksissä kuitenkin. Tänään, tai siis eilen, nukuin pitkälle iltapäivän puolelle. Eipä ihme, ettei unta enää riitä. Huomenna on pakko nousta, eiku siis tänään, ajoissa. On kehitettävä koko päiväksi tekemistä eikä saa missään nimessä ottaa päikkäreitä, muuten on edessä taas tällainen yö ennen työpäivää.

Olenpa tässä, masentunut kun olen, pohtinut työnikin mielekkyyttä. Alussa se tuntui tosi hyvältä, mutta väsyn ja masiksen kautta on siitäkin - yllättäen, kadonnut kaikki riemu. Kadehdin ihmisiä jotka tuntuvat viihtyvän työssään ja olevansa oikealla paikallaan. Minä tunnen olevani jotenkin ihan hukassa ja jopa hiukan kauhuissani ajatusesta tehdä työtäni hamaan eläkkeeseen asti. Miten pirussa jaksan tehdä, kehittyä, uudistua tai yleensäkään yhtään mitään, jos ei tapahdu jotain suurta muutosta?

Ystävätär jolle kuulemma vittuilen, on hänkin kadonnut kuin pieru saharaan. Sanaakaan ei ole kuulunut sitten risteilyn jolloin hän avautui minulle aiheesta. Niinköhän siinä kävi, että siihen päättyi se ystävyys. Pahalta tuntuu, mutta sen verran järki sanoo, että hänen olisi syytä tehdä aloite. Tässä kunnossa en todellakaan jaksa olla enää periksiantava osapuoli. Ystävälläni, niin rakas kun on ollutkin, on omat neuroosinsa. Enkä aina jaksa käsittää tai edes käsitellä niitä, etenkin kun hänen elämänsä on - monilta niiltä osin jolta omani kusee, ihan hyvässä kunnossa. Hänellä on rajaton pätemisen ja etenemisen tarve, koko ajan pitää olla jotain uutta. Hän on määrätietoinen asioissa joissa minä kuljen pers'kannikkatuntumalla, eiku intuitiolla, niinhän se olikin. Tietyissä asioissa joilta hän on välttynyt, ei häneltä myöskään riitä ymmärrystä muille. Terveydentila on yksi näistä asioista. Hän on kyllä kovin aktiivinen epäilemään itsellään yhtä sun toista - samoin kuin lapsillaan, ja juoksee lääkäreissä, mutta mitään ei ole vielä löytynyt. Hyvä niin, tietysti. Mutta siitäkin huolimatta hän ei ymmärrä mitä on olla kroonisesti ja suhteellisen vakavasti fyysisesti sairas, saati sitten kun nupissa hämärtyy ja mieli masentuu. En halunnut edes kertoa hänelle pitkästä saikustani enkä masiksestani. Se puhuu minusta jo puolestaan. Tiedän, ettei hän jaksa ymmärtää koska hän ei tiedä mitä se on. Olen joutunut sen asian kanssa aiemminkin tekemisiin hänen kanssaan, eikä se unohdu, ikävä kyllä.

Olen suuresti pahoillani, että kerran niin tärkeästä ystävyydestä on tullut sellaista. En haluaisi olla katkera tai kitkerä, mutta kun olen vain ihminen, niin... Niin kovin monet kerrat olen auttanut häntä, pyytämättä. Niin kovin monet kerrat olen pyytänyt häntä ja lapsia mukaan eri juttuihin. Mutta kun tuli se hetki jolloin minä olisin saattanut tarvita jotain, vittuilen ja minut voidaan siirtää paariakastiin. Ei ihan riitä huumorintaju. Ehkä minunkin pitäisi vaan sitkeästi tehdä numeroa ongelmistani, depiksestä ja sairauksista, eikä tavoilleni uskollisena hymyillä, vitsailla, olla ja lähteä mukaan, yrittää elää normia elämää niin hyvin kuin jaksan ja voin.

Jotta kaikki olisi vielä paremmin, on se yksi perkele taas alkanut vainota minua. Retku. Kukapa muukaan. Olen mittaani myöten täynnä juopuneen aggressiivisia viestejä vastaajassani, uhkauksia, kiristystä yms. kevyttä huttua. Just nyt en oikein jaksais sitäkin, tuntuu olevan muutenkin kaikenlaista taas päällä. Sitten kun yritän puhua järkeä - sen minuutin ennen kuin pinnani palaa ja läväytän luurin korvaan - retkun tahti vain kiihtyy. Hullu se on ja pahemmaksi vain muuttuu. Kuolis pois perkele, vaivaamasta ihmisiä.

Jaa-a, jokohan se uni tulisi kun sain vähän purettua ajatuksiani. Pitänee mennä kokeilemaan.

Arpikudosta kuittaa ja katoaa yöhön.