Viime yönä valvoin. Valvoin aamuviiteen asti. Valvoin ja murehdin. Valvoin ja mietin. Valvoin ja ikävöin.

Ikävöin esikkoa joka on muutamien kymmenien kilometrien päässä. Ikävöin äitiä joka on erinäisien satojen kilometrien takana. Ikävöin rakasta ystävää joka majailee tuhansien kilometrien etäisyydellä minusta. Ikävöin miestäni joka kulkee kai tämän linnunradan jollain toisella planeetalla, niin lähellä mutta niin kaukana. Ikävöin ystävää joka kaikkoaa kipuni ja hätäni pois ajamana, kestämättä heikkouttani. Ikävöin sitä joka joskus katsoi minua peilistä, sitä joka on valovuosien päässä näistä vajavaisista ja väsyneistä kuorista.

Kun uni kaiken ikävöinnin jälkeen lopultakin suvaitsi tulla, katosin sen huomaan. Syvään, raskaaseen uneen. Unessa ei ollut ikävä, ei murheita eikä mietteitä. Ennen unta olin jo surrut suruni, ikävöinyt ikäväni ja murehtinut murheeni.