No niin, jos yrittäis uudesti. En tosin lupaa tämänpäiväisen yrityksen saavuttavan eilisen jouhevaa kielenkäyttöä (hyvähän minun nyt on elvistellä, kun se katosi bittihelvettiin... ) kun jo kerran pöyhin aivosolujen massaa ja päästelin kuulumisia tuuttiin.

Kesä on siis mennyt, minulla on edelleen takki niin tyhjä, etten ole jaksanut päivittää blogia. Olen jatkanut masentuneiden kuntoutusryhmässä, kesätaukoa lukuun ottamatta, ja se vie mehut aika tarkkaan. Kun työstää oman sielunsa kiemuroita ja kuulee muiden kommervenkkejä, ei paljon muuhun kykene. Joskus huomaan ryhmässä ajattelevani, että mitäs hittoa minä siellä teen. Eihän minulla ole taustalla lapsuuden ajan seksuaalista hyväksikäyttöä, ei avioeroja (huom. monikkomuoto), ei osastohoitoa psykiatrisella eikä mitään muutakaan traagista tai dramaattista. Olen vain yksi loppuun kulutettu sielu, keski-ikäinen kehäraakki, useilla kroonisilla vaivoilla silattu äiti-ihminen, en ole epävakaa - tietääkseni ainakaan - enkä muistaakseni myöskään polta siltoja takanani kun seinä nousee pystyyn.

Kesä meni töissä piipahdellessa, saikkuillessa ja pätkissä lomaillessa. Minä pässi tein ensi kertaa elämässäni sen, että otin loman kolmessa osassa kuvitellen sen auttavan jaksamistani. Viikko kesäkuussa, pari heinäkuussa ja vielä olisi ollut viikko elokuussakin jos en olisi saikkuillut koko elokuuta. Yhtäällä tuntuu etten saanut kesällä mitään aikaan ja toisaalta oli helvatanmoinen hoppu tämän tästä. Kesä oli niin hajanainen, etten kykene muodostamaan siitä oikein minkään sortin yleiskuvaa. Paistoihan se aurinko, tulihan sitä kykittyä kukkapenkkejä kitkemässä, pari reissua tein etelänaapuriin ja yhden Saksaankin. Uimaan en ehtinyt kertaakaan enkä Korkeasaareen. Uimisesta viis, viime kesänäkin uin tasan kerran sillä seurauksella, että työterveys sai huuhtoa korvastani kastuneen ja ritisevän vaikkupalleron. Mutta Korkeasaari on ollut vähän sellainen tapa perheen kanssa, vaikka kakaratkin on jo isoja sellaisia. Silti se on aina yhtä mukava tapa viettää yhteistä aikaa.

Tosiaan, olin koko elokuun saikulla ja pätkän heinäkuutakin sitä ennen. Diagnoosina keskivaikea masennus muine lisineen. Tämän tilanteen laukaisi ihan ihme asia, nimittäin lääkärillä käynti. Jos se olisi toistuva kuvio, en ehtisi töissä käymäänkään, sen verran useasti  tulee tohtorin pakeilla piipahdettua. Asiaan, asiaan! Kävin neurologilla tutkituttamassa migreenin syitä ja suunnittelemassa hoitoa. Olen taistellut migreenin kanssa teinistä asti, mutta nyt on taas menossa pahempi kausi. Loppupeleissä sain vain yhden uuden lääkkeen jolla pidetään huoli nukkumisestani, muut pidettiin ennallaan. Syitä siihen, että romahdin oli parikin. Yhtenä oli se kun neurologin aikaa edeltävänä iltana luin läpi b-lausunnon - jolla olin hakenut sekä masennuskuntoutukseen että tätä osista. Siinä vaiheessa kun olin päässyt lausunnon loppuun, ajattelin ettei näin sairas voi oikeasti edes olla! Eihän se näy edes päällepäin. 5 diagnoosia allekkain ja vielä 1 jäi uupumaankin listasta. Toinen niitti oli neurologin kertomat faktat parista säännöllisesti käyttämästäni lääkkeestä. Yhtä olin napsinut tyytyväisenä reilut 3 vuotta, kun sitä saakin käyttää max. 3 kuukautta kerrallaan! Toinen ylläri oli kahden lääkkeen kombinaatio, niiden ottamisen välillä pitää olla  vähintään 6 tuntia, mutta minä olen rouhaissut ne vartin-puolen tunnin sisällä. Eipä ihme, että kilpirauhasen  vajaatoiminta oli hankala saada aisoihin, toinen lääke kun haittaa tyroksiinin imeytymistä! Järkytys oli liikaa. Istuin neurologin ajan jälkeen töissä ja itkin. Soitin miehellekin ja paruin puhelimessa, etten jaksa enää, olen loppu. Niinpä talsin seuraavana päivänä työterveyden vastuulääkärille, kerroin kaiken ja sain ohjeet jatkaa erikoislääkärien ohjeiden mukaan kutakin hoitoa ja lähteä kotiin elokuun loppuun asti lepäämään.

Mutta nyt on kesä ohi, syksy on alkanut ja osa-aikainen työnteko samalla. Teen tosi lyhyttä päivää, nelisen tuntia lounaan kera, mutta ihan hyvä näin. Saan nukkua aamulla liki tunnin pidempään ja olen iltapäivällä kotona 3 tuntia normaalia aiemmin. Ihan halpaa lystiä tämä ei ole, todennäköinen rahallinen menetys on 400-500€ kuussa, eli luvassa on mielenkiintoisia aikoja  finanssipuolella.

Olipa sitten lysti palata töihin, kehäraakkina. Ihan yksi kollega käytävän varrelta toivotti tervetulleeksi, ensin mailina sitten huoneen ovella. Pomo tietty kävi huoneessa, ensin narisemassa kiireistä, jonosta ja asiakkaiden valituksista lievästi syyttävään sävyyn. On kuulemma ollut niin paljon poissaoloja ja jo yhden poissaolo tuntuu muiden työmäärissä. Jaha, vai niin. Sain kyllä sen vouhkaamisen loppumaan sanomalla suoraan, etten ollut ajatellut alle 4vitosena olla näin romu enkä ole tyytyväinen tilanteeseeni. Sen jälkeen boss myönsi, että vika on kyllä muualla. Organisaatiossa tapahtuneiden suurten muutosten vuoksi täällä on työt lisääntyneet ihan mielettömästi, kiireisin kesä koko puljun historiassa on takana. Sehän ei todellakaan ole minun vikani, eli siitä on turha minulle narista sormi pystyssä. Tästä kaikesta toki on seurannut se, että näihin tehtäviin ollaan lopultakin hakemassa lisäresursseja. Tosin niihin lisiin uskon kun ne on nimetty ja palkattu. Onhan nämä nähty ennenkin.

Ilmapiiri työmaalla lienee siis ennallaan, mutta antaapa olla. Minuthan voi nyt ignoorata täysin, kun en edes kahvitauoilla ole ketään vaivaamassa. Olen päättänyt, että en anna sen vaikuttaa itseeni. Eihän se aina helppoa ole, olla ulkopuolinen, mutta ei ole myöskään mitään järkeä hankkia harmaita hapsia tällaisen hiekkalaatikon takia! Ai niin, pakko kertoa vielä tämä. Toinen kollega oli pakotettu tervehtimään minua myös, kas kun ei voinut enää sitä väistää. Esikko haki minut perjantaina töistä ja kun olimme lähdössä huoneestani, naapurihuoneen mies olikin käytävällä juuri silloin, oveni kohdalla. Hän kai luuli esikkoa asiakkaaksi, koska tervehti kovin virallisesti häntä, mutta kun minä pöllähdin samoilla saranoilla jotain esikolle selittäen, oli kollegaraukan pikkupakko ulottaa tervehdyksensä minuun asti...

Tällaista pikkukivaa työmaalla siis. Voihan olla niinkin, että minä ylireagoin, mene ja tiedä. Vie varmaan tovin, että opin taas uuden roolin, osa-aikaisen sairaseläkeläisen sellaiseen, tai nykyaikaisesti osakuntoutustukihan tämä on.

Niille jotka muistavat retkun, kerron sanasen. Kesä on ollut hiljaista aikaa, jokunen satunnainen puhelu on tullut, suurelta osin olen vain vaientanut puhelimen ja antanut hänen länkyttää asiansa vastaajaan. Sitä samaa paskaahan se on, säälittäviä yrityksiä saada pääni kääntymään epäuskottavilla rakkauden tunnustuksilla ja ikävöinnin uskottelua. Tein kuitenkin hiljattain poikkeuksen ja vastasin hänelle kun vastaaja oli taas tavallisen täynnä turhaa läpätystä. Ei olisi kannattanut. Koko puhelu oli tietysti minun syyttämistä, kaiken senkin mitä hän on itse tehnyt saattoi näppärästi kääntää minun viakseni. Jaksoin hetken yrittää puhua ja kun hän länkytti haluavansa tavata, ettei halua heittää kaikkea hukkaan, ilmoitin etten aio tavata. Piste. Jostain kumman syystä hän oli onnistunut unohtamaan tyystin sen faktan, että olin ilmoittanut jo kauan kauan sitten, ettei tämä - minun puoleltani suuri farssi - tule enää jatkumaan. Sanoin että voisimme tavata ystävinä. Valehtelin siis ihan suoraan, en aio tavata häntä enää koskaan, mutta ystävyys ei hänelle kuulemma riitä. Mitä siinä muuta voi sanoa kuin, että sittenhän asia on selvä. Lopetin puhelun vedoten muihin asioihin - olinkin ystävän luona lomailemassa, ja sanoin että voidaan soitella kun palaan töihin. Se helvetin narsisti yritti vielä kerätä säälipisteet teeskentelemällä itkua ja surkeutta. Ei auta, nämä temput tunnetaan jo. Voinee arvata, että jonkun ajan kuluttua puhelusta alkoi vastaajaan taas lappaa  viestiä viestin perään. Vanhat tutut uhkaukset ja veetuilut tuli tekstarina ja ääneen. Lopulta laitoin tekstarin ja sanoin, ettei hän tämän jälkeen enää kuule minusta sanaakaan. Eihän se häntä estänyt jatkamasta, taisi olla aamuyötä kun viimeiset viestit olivat tulleet, minä sammutin puhelimen enkä avannut ennen aamua uudelleen. Seuraavana päivänä tuli jossain vaiheessa viesti: anteeks. soita. En soittanut, enkä soita. Viime perjantaina soi puhelin yllättäen taas, en vastannut, todellakaan. Sain siis vastaajaan viestin jossa hän lässytti pyytäneensä anteeksi ja ettenkö nyt millään voi soittaa hänelle. No en voi.

Siitä minkä nyt aion kirjoittaa, en ole aiemmin kertonut missään, pyörittänyt vain oivallusta omasssa päässäni. Sen verran hävettää ja vituttaa koko episodi retku. Olen nimittän vahvasti sitä mieltä, että retkulla on ollut erittäin suuri vaikutus masennukseeni. Hän osaa olla todella julma ja ilkeä, osaten painaa  toisen ihan maanrakoon ja lytätä itsetunnon. Narsistista käytöstä, mitäpä muuta. Vasta silloin kun tajusin kyseessä olevan selkeästi narsistisen persoonallisuushäiriön, aloin taas luottaa itseeni ja arviokykyihini. Se oli varsinainen valaistuksen hetki ja siitä lähtien oma käytökseni retkua kohtaan muuttui. Aloin tehdä määrätietoista työtä irtipääsyn eteen. Tiesin jo silloin sen vaativan sitkeyttä ja aikaa. Onneksi en ole antanut periksi.

Näillä eväillä siis mennään tällä hetkellä ja varmaan aika pitkään tästä eteenkinpäin. Pikkuhiljaa uuteen elämään totutellen, itseäni hyväksymään opetellen ja katse kohti tulevaisuutta.