Tämä talvi hyydyttää minut ihan tyystin. En enää jaksa istua koneella, röhnötän mielummin sohvalla tai makaan piikkimaton päällä sängyssä. Välillä mietin, että tätä tai tuota tahtoisin kirjoittaa blogiini, mutta kun en jaksa nousta tekemään sitä.

Duunit teen niin hyvin kuin jaksan, eikä se ole tällä hetkellä kovinkaan hyvin. Olen kärsinyt pitkin talvea toistuvista migreeneistä ja tällä viikolla se iski jo kahdesti! Ekan sain poikki ajoissa kun aavistelin mitä on tapahtumassa ja tajusin napata nappulan ennen nukkumaan menoa. Toinen antoi ihan samanlaisia ennakkovaroituksia, mutta olin niin helvetin pöljä, etten tajunnut sen olevan taas tulossa. Sillä seurauksella, että makasin 2 päivää kotona, saikulla kokonaisuudessaan 3 päivää, mutta 2 tosiaan ihan sängyn pohjalla.

Viime viikonloppuna leikimme oikein kunnolla kotileikkiä ja teimme koko perheen voimin kävelylenkin jäällä. Sen jälkeen vein perheen tunnelmalliseen kahvilaan ja tarjosin kuumat juotavat. Vielä ennen kotimatkaa kävimme kaupassakin hakemassa kaikkea mitä ei todellakaan olisi tarvinnut, mutta olimme yhdessä hömpöttämässä, se oli tärkeintä.

Olen miettinyt vakavasti jo pidempään sitä, että miten olisi alettava hoitaa tätä kompusta ja vielä edes henkitoreissaan riutuvaan parisuhdetta. Olen vain jotenkin niin pirun avuton. En oikeasti keksi mitä tekisin enkä jaksaisi olla ainoa joka sitä tekee. Avioliittoni on lähinnä kahden aikuisen yhteiset lapset, koti ja velat. No jaa, onhan meillä myös sukua joka jo lienee yhteistä kaikkien näiden vuosien ja siviilisäädynkin perusteella. En usko haluavani avioeroa, en usko haluavani aloittaa alusta jossain muualla jonkun toisen kanssa. Mutta olen samalla kivuliaan tietoinen siitä, että jos joku, niin minä olen vaarantanut tämän monet kerrat. En todellakaan ymmärrä tekojani enkä varmaan koskaan kykene antamaan niitä itselleni edes anteeksi.

Minun olisi opittava antamaan itselleni anteeksi. Luulen että se on ainoa tie päästä eteenpäin ja kyetä palauttamaan edes osa siitä mitä vuosien aikana on ollut. En pidä mitenkään outona, että lasten kasvaessa ja vuosien kuluessa parisuhde joutuu kriiseihin. Siitä on lähipiirissäni varsin monta esimerkkiä, eräskin varsin läheinen ihminen erosi 27 vuoden liiton jälkeen puolisostaan ja lastensa isästä - tai he siis erosivat yhteisymmärryksessä vailla riitoja - koska ei ollut enää mitään yhteistä. Isot lapset, koira ja maksettu asuntolaina eivät riittäneet. Siinä oli vielä kyseessä pariskunta josta ei kukaan olisi osannut epäillä tuota. Sanotaan että syvissä vesissä ne isot kalat kutevat, niin se taitaa todella olla.

Minulla olisi nyt paljon tehtävää. Olisi syytä löytää yhteinen sävel ja syitä yrittää lasten isän kanssa. Minun pitäisi muutenkin saada elämäni uuteen järjestykseen, pitäisi hoitaa fyysistä kuntoa, alan nimittäin olla niin monen kroonisen sairauden ja niihin käytettävän lääkkeen rapauttama, että tästä ei voi hyvää seurata. Esikko tuumaili, että vedän aamulla suuremman satsin pillereitä kuin moni palvelutalon asukas - ja hänellä on kokemusta asiasta! Se oli aika lohdutonta. Enhän minä ottanut aamulla kuin 10 nappulaa reseptilääkkeitä aamupalan kiilapojaksi. Illalla pärjäänkin jo paljon vähemmällä! ;o)

Joo. Toivon että jaksan päivittää ajatuksiani tännekin, en kenenkään muun kuin itseni takia. Tämä on aiemminkin toiminut varsin hyvänä purkauskanavana, miksi ei siis tälläkin kertaa. Niin, jos joku miettii missä edellisen tarinan antisankari luuraa, niin linnassa, ainakin heinäkuuhun asti.