Jahas, se on sitten vuosi 2011 jo hyvin alullaan. Tai hyvin ja hyvin, on nimittäin viimevuotinen räkätauti päällä aika tanakasti.

Aloin oireilla jo viikko ennen joulua, lusin silti töissä, kun oli niin lyhyt viikko. Joulu tuli ja meni, glögiä ja punkkua lääkkeinä käytellen. Välipäivinä olin aika mukavasti jo kipeä, mutta hulluna koitin käydä työmaalla. Yritys kaatui jo tiistaina ekan kerran niin järkkyyn hedariin, että vuode kutsui koko päiväksi. Luulin kyseessä olleen migreenin tms. tavanomaista, ymmärtämättä että migreenissä ei kovin usein särje selkälihoja. Keskiviikkona taas töissä mörisemässä, ääni aivan maassa, torstaina lämpöä ja kotona taas. Siinähän se meni, perjantainen uudenvuoden aatto maaten. Illalla yritin olla seurallinen nenäliinan takaa, onnistuen siinä aika surkeasti. Jaksoin kyllä saunoa ja seurustella, ottaa vähän punkkuakin lämpimän ruuan kanssa, mutta raketit katsoin suosiolla ikkunoiden sisäpuolelta ennen vällyjen väliin kaatumista.

Maanantaina, vuoden ekana työpäivänä, taapersin taas bussille ja duuniin, vaikka järki sanoi, ettei olisi kannattanut, niin häijy olo oli edelleen. Mutku pomo esitti kainon toiveen "toivottavasti olet loppiaisviikon terve, kun on niin paljon porukkaa lomalla" - ihan kuin minusta olisi kiinni sen enempää lomat kuin maailman pyöriminenkään. No enno terve, niin kuin tarkimmat saattoivatkin jo alusta päätellä. Lusin maanantain ja tiistain töissä, joutuen eilen taas antamaan periksi räkänenien ylimmille jumalille.

Nonni, se räkätaudeista ja pyhistä. Pyhät siis tuli ja meni, kovin lyhyethän ne tänä vuonna oli, kalenterista johtuen. Esikko on kotona, tuli jo viikko ennen joulua ja palaa sorvin ääreen vasta tulevana sunnuntaina. Junnu on ollut melkein yhtä pitkään joululomalla, eli kinaamiseltakaan ei ole säästytty. Kun ne kaksi on liian pitkään samojen seinien sisällä, alkaa sisaruksille tyypillinen mittailu, mahtailu ja nokkiminen väistämättä jossain vaiheessa. But that's life, antaa kinata. Minut ja sisareni on aikoinaan vaiennettu aika tehokkaasti ja katso nyt sitten mitä minustakin tuli. Että silleen.

Enpä usko tautieni sen enempää kuin jälkikasvuni valtataistelun ketään kiinnostavan, ainakaan en tunne tässä räkiksessä kykeneväni niistä kovin vetävästi sanailemaan.

 

Mutta kerronpa sanasen retkusta.

Tasan 3 viikkoa meni ennen kuin käppänä otti yhteyttä. Minä pidin luukut kiinni tiukasti, pidän edelleen. Retku siis laittoi viestiä fb:ssa, tyyliin: mitä vittua oikeen meinaat, häh. Voinette uskoa, että noin henkistyneen, asiallisen ja tyylikkään viestin ohittaminen olankohautuksella oli varsin työlästä.

Ei vienyt kuin 2 päivää että seuraava onneton yhteydenoton yritelmä oli ajankohtainen, viesti puhelimeni vastaajaan: moi, soitappa, on vähän asiaa. Ah miten jouduinkaan taas taistelemaan halujani vastaan, etten vain vastaisi. Kun ei tuokaan lähestyminen tuottanut toivottua tulosta vaan jatkoin hiljaisuudessa, tulikin seuraava viesti fb:n chatissa, kun satuin olemaan on-line samaan aikaan. "Vastaa, perkele vastaa, niin, niin" ynnä muuta vastaavaa, kunnes tuo tajusi ihan itse, että ihan turhaan huutelee ja lopetti lauseeseen "et vissiin sitten vastaa." Mikä terävä havainto!

En tiedä mitä retku kuvitteli vaikuttavansa asioihin kun samalla hän sitten muutti naamatussa parisuhdestatuksensa sinkuksi - tämähän on uusi tapa ilmoitella maailmalle kuka kenenkin kanssa ja missä merkeissä häslää, vai ihanko single on. Yllättävää ei liene, että vielä hetki sitten kihlattu xx ei tiennyt asian tolasta mitään, ennen kuin luki sen fb:sta... Oli friidulla aika kipakkaa kommenttia sulholle. Niinköhän se alle kuukauden ikäinen kihlaus sitten loppui ja tammikuun häät siirtyivät hamaan tulevaan. On siellä retku taas mahtanut keksiä veikeitä selityksiä morsiolleen parisuhteensa muuttumisen syyksi. Senhän se osaa, mielikuvitus ei ainakaan vielä ole hukutettu viinalla. Paino sanalla vielä.

Ei tässä voi kun hihitellä itsekseen ja todeta tylsän perhe-elämän olevan yllättävän mukavaa elää. On aika mukavaa saada olla rauhassa, joutumatta koko ajan tsemppaamaan väärien ihmisten ja asioiden takia. Kaksinaamaisuus on ihan helvetin rankkaa, sen olen saanut oppia tämän myötä. Etenkin jos loppuvaiheessa joutuu teeskentelemään jokaiselle, myös sille avioliiton ulkopuoliselle. Enhän ole voinut enää aikoihin voinut olla oma itseni retkun kanssa. Itsesuojeluvaisto opetti kertomaan vain murto-osia elämästäni ja arjestani jo kauan sitten.

Onneksi jaksoin odottaa, tiesinhän retkun tekevän taas kerran jotain sellaista mistä saan kimmokkeen ja ponnistuslaudan seuraavat miljoona kilometriä poispäin. Tänään olen vahvempi kuin koskaan aiemmin, suojakerros on kasvanut, itsekunnioitus ja luottamus itseeni on vahvistunut. Tarpeeksi kun potkitaan, voi käydä näinkin. Arvet kasvaa ja suojaa suojattoman.