Huh, tammikuu on vaihtunut helmikuuksi, käydään pressanvaalien toista kierrosta ja pakkanen on perkeleellisen kova. En nyt kuitenkaan takerru mihinkään edellämainituista koukuista, se olisi aivan liian helppoa ja yksinkertaista. Päinvastoin, yritän saada sorvattua ajatuksentynkiä järjestykseen rivittämällä niitä tänne blogistaniaan. 

Viime päivitys sattui viime vuoden lopulle, aika kuluu jotenkin ohitseni tuomatta paljoakaan muutoksia tai ilonaiheita - sen enempää kuin surujakaan - muassaan. Elän jonkunlaisessa välitilassa, eikä se ole huonoin mahdollinen tila. Vielä muutama päivä takaperin välitila oli vielä selkeämpi kuin tänään, mutta siihen tuonnempana. Tarkemmin ajatellen tällainen välitila on suhteellisen helppo tapa elää. Kun ei aseta itselleen mitään odotuksia, ei päämääriä eikä aikatauluja, on yllättävän mukava ja levollinen olo - ainakin suurimman osan ajasta. 

Tämä välitila-oivallus syntyi kun punnitsin tämän hetkisiä tekijöitä elämässäni. Oivallus itsessään välähti mieleeni kun sain vihdoin varattua ajan työpsykalle ja olin samaan syssyyn menossa masennuskuntoutusryhmän toiseksi viimeiselle seurantakäynnille. Työn suhteen välitila on selkeä, osakuntoutus on myönnetty ensi vuoden helmikuun loppuun asti, siihen asti en liene pakotettu miettimään työaikajärjestelyjä. Teen, kuten viimeksi kerroin, 3-päiväistä viikkoa ja se tuntuu aina vain paremmalta tavalta jaksaa. Siinä vaiheessa kun tämä vuosi alkaa olla loppupuolella joudun harkitsemaan asiaa seuraavan kerran ihan vakavissani. Eli onko minulla/meillä taloudellisia rahkeita tähän. Osakuntoutuksella oleminen ei todellakaan ole taloudellisesti kannattavaa eikä edes järkevää. Minulla on 2 opiskelevaa lapsukaista, esikko valmistunee vuoden lopussa, junnulla on vielä lukiotakin tämän vuoden jälkeen abivuosi käytävänä. Sen jälkeen junnu lähtenee palvelemaan isänmaata ja sitten opiskelemaan lisää. Eli elätettävää ja tuettavaa tulee riittämään vielä hyvän aikaa. Duunikuvioiden suhteen siis elän välitilaa jos mitä.

Toinen asia missä olen kokenut olevani välitilassa on masennuksen hoito. Monet kerrat olen pohtinut, että olenko minä masentunut vaiko vain normaalisti alavireinen. Kaipa minä olen masenunut kuitenkin, mutta haluaisin opetella erottamaan sen ja mainitsemani normi alavireisyyden. Tässä suhteessa välitila näyttää päättyneen, Kela on suuressa armossaan päättänyt myöntää minulle kuntoutttavaa psykoterapiaa vuoden 2012 loppuun. Nyt on vain laitettava mailia psykiatrille ja sovittava tulevasta. Saan Kelan tukemana terapiaa samalta henkilöltä joka on ollut aktiivisena ohjaamaan minua hoitoihin, mm. mainitsemaani ryhmään. Ryhmän lopussa todettiin, että minulle kyseisenlainen terapia on sopinut erittäin hyvin, olen osallistunut aktiivisesti ja ollut motivoitunut ja sitoutunut siihen. Tuleva yksilöterapia on sille luonnollinen jatko. Ei tarvinne erikseen mainita, että koskapa terapeuttini on myös hoitava lääkärini, tulee kaikki lääkityksen muutokset tehtyä tarvittaessa vähintäänkin asiantuntijan näkemyksellä. 

Muut pikkuviat joiden takia olen osakuntoutuksella ovat ennallaan, nukun edelleen kahden mömmön voimin jne. Sellainen poikkeus tässäkin on ollut, että yli 3,5 vuoden antibioottiputkeni on ollut poikki kuukauden. Tosin oireet ovat taas sen sorttiset, että saattaapi olla jotta jo tänä ehtoona narahtaa ab-purkin kansi auki. Ei kiva, mutta minkäs teet. Odottelen masennuksen ja muiden "pikkuvikojen" vuoksi toistakin päätöstä Kelalta. Työantajan ja työterv.lääkärin mielestä minä jos kuka olen tyk-kuntotuksen tarpeessa. Eli sinnekin on hakemus vetämässä. Olipa lystiä lukea b-lausuntoa jossa mainitaan työssäjaksamiseni olevan uhattuna muutaman vuoden sisällä. Vai olikohan se työkyky peräti, mene ja tiedä, eipä erolla ole oikeasti minulle tuon taivaallisen merkitystä. Paska mikä paska. Koitetaan nyt vielä sieltä sun täältä hiukan hoidella ja voidella, jospa minusta saadaan vielä muutamaksi vuodeksi kunnollinen veronmaksaja. 

Yksi välitila on varmaan tämä taloudellinen katastrofi jossa saan rypeä. Huh! Ei riitä, että tulopuoli on kokenut rajun leikkauksen, siihen oheen tulee tietty kaikkia pikkuruisia lisäefektejä kuten junnun autokoulu. Junnun pitää kuulemma saada c-kortti, ei omasta vaan isänsä mielestä, eli niin kai se on sitten. Eihä se maksa kuin 3.000 eugenia, pikkujuttu pintahaava. Tiedän kortin olevan junnulle suuri asia, eikä mieleeni tulisikaan sitä häneltä siirtää tai kieltää. Tämä on tiedetty jo n. 18 vuotta, mutta eipä ole ollunna täppiä laitella sukanvarteen sitä varten. Onneksi pankki on suosiollinen ja pienen-pientä korvausta vastaan suo uskolliselle asiakkaalleen lyhennysvapaata asuntolainoista. Persnettoahan sekin loppupeleissä tekee, mutta enpä jaksa sitä nyt fundeerata. Enpä tiennyt tätä torppaa ostellessani ja velkoja ottaessa, että sekä ruho että mieli alkavat klenkata ja joudun muuttamaan suuntaa tietynlaiseksi olettamallani polulla. 

Bloggauksessakin tämä välitila näkyy hyvin selkeästi. Ajelehdin tyynenä - tai ainakin siihen pyrin - eläkepäivien ja työpäivien vielä toistaiseksi syntymättömässä rytmissä viikko toisensa jälkeen. Mitään mainittavaa ei elämään ole mahtunut ja siitä minä olen tavattoman kiitollinen. En todellakaan jaksaisi nyt alkaa räpiköimään jossain mitä en elääkseni ja suunnilleen järjissä pysyäkseni tarviste. Ehkä olen läksyni oppinut ja tilanteeni paremmin hyväksymään oppinut. En jaksa enää teeskennellä, ainakaan ihan hirveästi. Tarkoitan tällä siis lähinnä sitä, että teeskentelisin eläväni tavalla jota en oikeasti tee; pettämällä, valehtelemalla, pelkäämällä ja haluamalla pakoon kaikesta. 

Hmm. Hiukan nyt pykii tämä tekstin tuottaminen, ei lähde lentoon toivotulla tavalla, mutta aina ei voi onnistua eikä edes joka kerta. Määrässä ei liene valittamista, mutta laadusta ei tänäpänä anneta takuuta. 

Ugh! Olen puhunut. 

 

Post Scriptum. Mikäli postauksessa on normaaliakin enemmän kirjoitusvihreitä, syytän google chromea. En osannut kopsata tätä sieltä ja tarkastuttaa wordilla. Mitäs vaihdoin selainta. Oma vika. Tutkin joskus jaksaessani kyseisen selaimen logiikan, nyt ei jaksa. Jään siis siinäkin välitilaan ihan vapaaehtoisesti.