Pitkästä aikaa on sellainen tunne, että pitää saada kirjoittaa. Kevät on siis tullut sormiinkin, jippii!

Olen viime aikoina tuntenut itseni niin hyväntuuliseksi ja optimistiseksi, ettei mitään tolkkua! Masennus alkaa helpottaa, lääkitystäkin rukattiin alaspäin sillä ajatuksella, että tovi tälleen ja sitten vielä alemmas ja pienimmällä mahdollisella terapeuttisella annoksella sitten hamaan tulevaan. Minun on vain ollut hyväksyttävä, että masennus tulee olemaan minulla krooninen vaiva, muutaman muu lisäksi. Tavoitteenani onkin löytää taito erottaa normaali alakulo pahenevasta masennuksesta. Kun tämä masis nyt on hillunut niin pitkään minussa, lienee jatkossa helpompi avautua lääkärillekin kun ei tarvitse aloittaa alusta kaiken kertomista ja syiden hakemista. Masentunut mikä masentunut.

Toki taustalla on koko ajan tietoisuus siitä, että ennenkin on ollut hyvä olla, mutta niin vaan on matto vedetty jalkojen alta ja turpa kyntänyt asfalttia. Mutta en ajattele nyt sitä mitä voisi tapahtua joskus, nyt yritän elää tätä hetkeä ja tätä totuutta. Tänään kuntosalille kälyni kanssa tallustellessa tunnistin itsessäni sen joka olen joskus ollut. Ja voi pojat, se oli muuten ihan hervottoman hieno tunne! Eräs ihminen sanoi minulle, että nyt olen hyvässä hoidossa, ja niin se todella onkin. Ehkä siksi uskallan nyt elää ihan uudella tavalla ja etenkin luottaa tulevaan. Hyvällä hoidolla hän viittasi – mielenterveyspuolen asiantuntijana – siihen, että minulla on vuodeksi Kelan rahoittamaa kuntoutusterapiaa ja tyk-kuntoutus. Ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan, jos en peräti ensi kertaa elämässäni, uskallan luottaa siihen että joku auttaa minua, että todellakin olen hyvissä käsin. Minulta on siis ihan turha odottaa kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan. ;-) Jos aktiivisesti ja periksiantamattomasti hakee apua, sitä voi myös saada, sieltäkin mistä ei itse ensin sitä osannut pyytää. Minun kiitokseni saa työterveys ja se miten aktiivisesti sieltä lähetetään eteenpäin konsultoitavaksi erikoislääkäreille. Sitä kautta sain lähetteen psykiatrille ja sen ansiosta tämä projekti lähti käyntiin.

Kaikki tämä yhdistettynä siihen faktaan, että sain karistettua elämästäni erittäin suuren harmin, retkun, on antanut minulle mahdollisuuden mennä eteenpäin. Helvetti että sekin oli kova koulu. Miten pitkään olin ihan toimintakyvytön kaiken suhteen, yritin unohtamalla – ja bloggaamalla –saada itseni pysymään kasassa. Eihän se toiminut. Jo silloin kun ensi kerran olin yhteydessä kyseiseen tyyppiin, oli masennus vaanimassa taustalla. Se oli myös osaltaan syynä siihen, että mokomaan liemeen jouduin. Olin tosi sairas, väsyksissä ja suuren osan ajastani eristyksissä kotona ja kaipasin jotain. Ihan mitä vaan joka saisi ajatukset pois siitä mitä elin. Vaikka enhän minä edes elänyt, kiduin armahaisen kroppani armoilla. Kokeneena konnana ja pesunkestävänä psykopaatti-narsisistina retku tietysti tunnisti huomionkaipuisen keski-ikäisen naisen jolla ei ollut hyvä olla. Ehkä narsisti ei tee sitä edes tietoisella tasolla, vaan se on ihan yhtä luontevaa toimintaa hänelle/heille kuin muille käsien pesu vessassa käynnin jälkeen. Asia jota ei tarvitse erikseen ryhtyä tekemään, vaan se tapahtuu niin kuin se aina on tapahtunut. No anyway, se on nyt takana, helvetinmoisena muistona helvetin suuresta virheestä. Olen jo kauan sitten matkan varrella miettinyt sitä, että retku piti yllä masennustani varsin tehokkaasti, ellei peräti syventänyt sitä. En osoita syyttävällä sormella, totean vain asian. Turha tässä on ketään muita syyttää, minähän annoin siihen kaikkeen ihan itse tilaisuuden. Niin kovin sinisilmäinen sitä on joskus ollut, halunnut aina uskoa vain hyvää ihmisistä. Tulipa käytyä sitten sekin opintojakso elämän oppikoulusta, takaan että selvisin siitä läksystä täysin pistein, tein kaikki mokat mitä siihen ohjelmaan kuuluikin. Olenpa edes jossain kohtaa elämää ja koulujani tehnyt jonkun asian tyylillä ja täysillä.

Parasta tämän hetkisessä tilanteessani on se, etten syytä enää itseäni tuostakaan kaikesta. Olen tiennyt aina, etten ole täydellinen, vaan varsin kaukana siitä. Mutta tärkein oivallus onkin ollut se, ettei kukaan ole täydellinen, eikä minun tule elää sitä tavoitellen. Eikä etenkään siten, että ruoskisin itseäni siitä kun en kykene täyttämään niitä täysin järjenvastaisia tavoitteita mitä itselleni olen asettanut. Tällä hetkellä tavoitteeni ovatkin ihan toisenlaiset ja osaan toivottavasti jatkossa pysyvästi hyväksyä rajallisuuteni. On tätä varten saanut kyllä pitkän tien kulkea, vähällä ei näitä oivalluksia ja oppeja ole päähäni taottu. Hinta on ollut raskas ja se tulee olemaan sitä vielä pitkään. Mutta jos näillä opeilla seuraavat 40+ vuotta osaisin elää ihmisiksi, niin eiköhän se ollut ihan siedettävä hinta.

Arpikudosta kuittaa, harvinaisen hienoissa fiilareissa ja varsin optimistisena.

Ja ravit jatkuu…