Olen viime aikoina tuntenut itseni niin hyväntuuliseksi ja optimistiseksi, ettei mitään tolkkua! Masennus alkaa helpottaa, lääkitystäkin rukattiin alaspäin sillä ajatuksella, että tovi tälleen ja sitten vielä alemmas ja pienimmällä mahdollisella terapeuttisella annoksella sitten hamaan tulevaan. Minun on vain ollut hyväksyttävä, että masennus tulee olemaan minulla krooninen vaiva, muutaman muu lisäksi. Tavoitteenani onkin löytää taito erottaa normaali alakulo pahenevasta masennuksesta. Kun tämä masis nyt on hillunut niin pitkään minussa, lienee jatkossa helpompi avautua lääkärillekin kun ei tarvitse aloittaa alusta kaiken kertomista ja syiden hakemista. Masentunut mikä masentunut.

Toki taustalla on koko ajan tietoisuus siitä, että ennenkin on ollut hyvä olla, mutta niin vaan on matto vedetty jalkojen alta ja turpa kyntänyt asfalttia. Mutta en ajattele nyt sitä mitä voisi tapahtua joskus, nyt yritän elää tätä hetkeä ja tätä totuutta. Tänään kuntosalille kälyni kanssa tallustellessa tunnistin itsessäni sen joka olen joskus ollut. Ja voi pojat, se oli muuten ihan hervottoman hieno tunne! Eräs ihminen sanoi minulle, että nyt olen hyvässä hoidossa, ja niin se todella onkin. Ehkä siksi uskallan nyt elää ihan uudella tavalla ja etenkin luottaa tulevaan. Hyvällä hoidolla hän viittasi – mielenterveyspuolen asiantuntijana – siihen, että minulla on vuodeksi Kelan rahoittamaa kuntoutusterapiaa ja tyk-kuntoutus. Ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan, jos en peräti ensi kertaa elämässäni, uskallan luottaa siihen että joku auttaa minua, että todellakin olen hyvissä käsin. Minulta on siis ihan turha odottaa kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan. ;-) Jos aktiivisesti ja periksiantamattomasti hakee apua, sitä voi myös saada, sieltäkin mistä ei itse ensin sitä osannut pyytää. Minun kiitokseni saa työterveys ja se miten aktiivisesti sieltä lähetetään eteenpäin konsultoitavaksi erikoislääkäreille. Sitä kautta sain lähetteen psykiatrille ja sen ansiosta tämä projekti lähti käyntiin.

Kaikki tämä yhdistettynä siihen faktaan, että sain karistettua elämästäni erittäin suuren harmin, retkun, on antanut minulle mahdollisuuden mennä eteenpäin. Helvetti että sekin oli kova koulu. Miten pitkään olin ihan toimintakyvytön kaiken suhteen, yritin unohtamalla – ja bloggaamalla –saada itseni pysymään kasassa. Eihän se toiminut. Jo silloin kun ensi kerran olin yhteydessä kyseiseen tyyppiin, oli masennus vaanimassa taustalla. Se oli myös osaltaan syynä siihen, että mokomaan liemeen jouduin. Olin tosi sairas, väsyksissä ja suuren osan ajastani eristyksissä kotona ja kaipasin jotain. Ihan mitä vaan joka saisi ajatukset pois siitä mitä elin. Vaikka enhän minä edes elänyt, kiduin armahaisen kroppani armoilla. Kokeneena konnana ja pesunkestävänä psykopaatti-narsisistina retku tietysti tunnisti huomionkaipuisen keski-ikäisen naisen jolla ei ollut hyvä olla. Ehkä narsisti ei tee sitä edes tietoisella tasolla, vaan se on ihan yhtä luontevaa toimintaa hänelle/heille kuin muille käsien pesu vessassa käynnin jälkeen. Asia jota ei tarvitse erikseen ryhtyä tekemään, vaan se tapahtuu niin kuin se aina on tapahtunut. No anyway, se on nyt takana, helvetinmoisena muistona helvetin suuresta virheestä. Olen jo kauan sitten matkan varrella miettinyt sitä, että retku piti yllä masennustani varsin tehokkaasti, ellei peräti syventänyt sitä. En osoita syyttävällä sormella, totean vain asian. Turha tässä on ketään muita syyttää, minähän annoin siihen kaikkeen ihan itse tilaisuuden. Niin kovin sinisilmäinen sitä on joskus ollut, halunnut aina uskoa vain hyvää ihmisistä. Tulipa käytyä sitten sekin opintojakso elämän oppikoulusta, takaan että selvisin siitä läksystä täysin pistein, tein kaikki mokat mitä siihen ohjelmaan kuuluikin. Olenpa edes jossain kohtaa elämää ja koulujani tehnyt jonkun asian tyylillä ja täysillä.

Parasta tämän hetkisessä tilanteessani on se, etten syytä enää itseäni tuostakaan kaikesta. Olen tiennyt aina, etten ole täydellinen, vaan varsin kaukana siitä. Mutta tärkein oivallus onkin ollut se, ettei kukaan ole täydellinen, eikä minun tule elää sitä tavoitellen. Eikä etenkään siten, että ruoskisin itseäni siitä kun en kykene täyttämään niitä täysin järjenvastaisia tavoitteita mitä itselleni olen asettanut. Tällä hetkellä tavoitteeni ovatkin ihan toisenlaiset ja osaan toivottavasti jatkossa pysyvästi hyväksyä rajallisuuteni. On tätä varten saanut kyllä pitkän tien kulkea, vähällä ei näitä oivalluksia ja oppeja ole päähäni taottu. Hinta on ollut raskas ja se tulee olemaan sitä vielä pitkään. Mutta jos näillä opeilla seuraavat 40+ vuotta osaisin elää ihmisiksi, niin eiköhän se ollut ihan siedettävä hinta.

Arpikudosta kuittaa, harvinaisen hienoissa fiilareissa ja varsin optimistisena.

Ja ravit jatkuu… 

Terapian ohella olin kuntotuksessakin jossa oli myös psykologin luentoja. Niistä nyt en paljoakaan irti saanut, on tullut sen verran painittua pällivikojen kanssa raskaammassa sarjassa. Menihän se vanhan kertaamisen merkeissä sekin. Ihan hauska psyko, ei siinä mitään, ehdotti vartin keskustelun jälkeen minulle ammatinvaihdosta. Meinasi, että menee verbaaliset kyvyt ihan hukkkaan nykyhommissa! Pikainen analyysi siis.

Kaiken pohtimisen, terapioinnin ja avautumisen johdosta olen tehnyt - jälleen kerran - suuria oivalluksia. Olen tähän asti ajatellut vetäväni roolia ja peittäväni sillä sisintäni. Olen avoin, menen helposti mukaan ihmisten joukkoon, puhuminen ja jään rikkominen on tosi vaivatonta minulle. Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että minä olen ihan oikeasti tällainen, ei se ole rooli, se olen minä ihan itse. Joku toinen peittää sisimpänsä hiljaisuuden ja puhumattomuuden alle, joku toinen käyttää kossua vissyllä, pillereitä tai vaikka pilveä ollakseen jotain mitä ei ole eli peittääkseen sisintään. Minä puhun ja pulputan melkoisen tiiviiseen tahtiin ja paljonlaisesti. Kuntotuksessa eräs toinenkin tuumi, että olet niin avoin, puhelias ja mukava. Minä tuumin, että saatan puhua paljonkin, mutta en oikeasti kerro mitään, minussa on piilotettu puoleni, se jota ei avata kenelle vaan. Mitä pidemmälle elämä on mennyt ja minua raahannut, sitä tummemmaksi muuttuu silmien sini. Laitan kyllä itseni likoon edelleen, mutta on olemassa selkeä raja jota ei ylitetä tahi avata.  

Toinen mainitsemisen arvoinen oivallus - jolle toivon pysyvää vaikutusta - on se, ettei rivien välissä ole aina jotain. Ihan turhaa lukea ja hakea sieltä mitään, kun ei siellä todennäköisesti kuitenkaan ole yhtään mitään. Minun pitää oppia siihen, että se on minun ajatukseni tai tuntemukseni, että laitan ajatuksia toisten päähän. Ajatuksia joilla ei ole mitään muuta perustaa kuin minun kolhiintunut ja riittävää hyväksyntää vaille jäänyt itsetuntoni. Ehkä minä jo seuraavan 40+ vuoden kuluttua olen ihan hyvä ihminen kun näin jatketaan. Arkussa voipi hyvinkin maata kovasti zen ja feng-shui arpinahka. 

Puuttuu vain lotosta täysosuma, että voin alkaa harrastaa tätä kehittymistä vailla huolta toimeentulosta. Pikkusen menee nääs tällä hetkellä tämä elo toimeentulosta huolehtimiseen ja laskujen eräpäivien tarkahkoon zoomailuun. Tavallaan toivon, että olisin vajaan vuoden kuluttua taas työkunnossa, että kykenisin kantamaan korteni yhteiskunnan ja veroherran kekoon kunnon kansalaisen tavoin. Vaan saas nähdä kuin ämmän käy. Yhtäällä tiedän olevani niin finaalissa, että ainakaan tässä kuosissa ei ole mitään jakoa täyteen työaikaan. Ei vain kykene, loppuu moottorista polttoainen ja vieteri katkeaa. 

Tällaisissa merkeissä kevättä ja sitä lottopottia odotellaan meijän mäjellä. 

Ps. niille jotka vielä mahdollisesti retkun muistaa, radiohiljaisuus on jumalaisen täydellinen. Moon niin onnellinen siitä!

Viime päivitys sattui viime vuoden lopulle, aika kuluu jotenkin ohitseni tuomatta paljoakaan muutoksia tai ilonaiheita - sen enempää kuin surujakaan - muassaan. Elän jonkunlaisessa välitilassa, eikä se ole huonoin mahdollinen tila. Vielä muutama päivä takaperin välitila oli vielä selkeämpi kuin tänään, mutta siihen tuonnempana. Tarkemmin ajatellen tällainen välitila on suhteellisen helppo tapa elää. Kun ei aseta itselleen mitään odotuksia, ei päämääriä eikä aikatauluja, on yllättävän mukava ja levollinen olo - ainakin suurimman osan ajasta. 

Tämä välitila-oivallus syntyi kun punnitsin tämän hetkisiä tekijöitä elämässäni. Oivallus itsessään välähti mieleeni kun sain vihdoin varattua ajan työpsykalle ja olin samaan syssyyn menossa masennuskuntoutusryhmän toiseksi viimeiselle seurantakäynnille. Työn suhteen välitila on selkeä, osakuntoutus on myönnetty ensi vuoden helmikuun loppuun asti, siihen asti en liene pakotettu miettimään työaikajärjestelyjä. Teen, kuten viimeksi kerroin, 3-päiväistä viikkoa ja se tuntuu aina vain paremmalta tavalta jaksaa. Siinä vaiheessa kun tämä vuosi alkaa olla loppupuolella joudun harkitsemaan asiaa seuraavan kerran ihan vakavissani. Eli onko minulla/meillä taloudellisia rahkeita tähän. Osakuntoutuksella oleminen ei todellakaan ole taloudellisesti kannattavaa eikä edes järkevää. Minulla on 2 opiskelevaa lapsukaista, esikko valmistunee vuoden lopussa, junnulla on vielä lukiotakin tämän vuoden jälkeen abivuosi käytävänä. Sen jälkeen junnu lähtenee palvelemaan isänmaata ja sitten opiskelemaan lisää. Eli elätettävää ja tuettavaa tulee riittämään vielä hyvän aikaa. Duunikuvioiden suhteen siis elän välitilaa jos mitä.

Toinen asia missä olen kokenut olevani välitilassa on masennuksen hoito. Monet kerrat olen pohtinut, että olenko minä masentunut vaiko vain normaalisti alavireinen. Kaipa minä olen masenunut kuitenkin, mutta haluaisin opetella erottamaan sen ja mainitsemani normi alavireisyyden. Tässä suhteessa välitila näyttää päättyneen, Kela on suuressa armossaan päättänyt myöntää minulle kuntoutttavaa psykoterapiaa vuoden 2012 loppuun. Nyt on vain laitettava mailia psykiatrille ja sovittava tulevasta. Saan Kelan tukemana terapiaa samalta henkilöltä joka on ollut aktiivisena ohjaamaan minua hoitoihin, mm. mainitsemaani ryhmään. Ryhmän lopussa todettiin, että minulle kyseisenlainen terapia on sopinut erittäin hyvin, olen osallistunut aktiivisesti ja ollut motivoitunut ja sitoutunut siihen. Tuleva yksilöterapia on sille luonnollinen jatko. Ei tarvinne erikseen mainita, että koskapa terapeuttini on myös hoitava lääkärini, tulee kaikki lääkityksen muutokset tehtyä tarvittaessa vähintäänkin asiantuntijan näkemyksellä. 

Muut pikkuviat joiden takia olen osakuntoutuksella ovat ennallaan, nukun edelleen kahden mömmön voimin jne. Sellainen poikkeus tässäkin on ollut, että yli 3,5 vuoden antibioottiputkeni on ollut poikki kuukauden. Tosin oireet ovat taas sen sorttiset, että saattaapi olla jotta jo tänä ehtoona narahtaa ab-purkin kansi auki. Ei kiva, mutta minkäs teet. Odottelen masennuksen ja muiden "pikkuvikojen" vuoksi toistakin päätöstä Kelalta. Työantajan ja työterv.lääkärin mielestä minä jos kuka olen tyk-kuntotuksen tarpeessa. Eli sinnekin on hakemus vetämässä. Olipa lystiä lukea b-lausuntoa jossa mainitaan työssäjaksamiseni olevan uhattuna muutaman vuoden sisällä. Vai olikohan se työkyky peräti, mene ja tiedä, eipä erolla ole oikeasti minulle tuon taivaallisen merkitystä. Paska mikä paska. Koitetaan nyt vielä sieltä sun täältä hiukan hoidella ja voidella, jospa minusta saadaan vielä muutamaksi vuodeksi kunnollinen veronmaksaja. 

Yksi välitila on varmaan tämä taloudellinen katastrofi jossa saan rypeä. Huh! Ei riitä, että tulopuoli on kokenut rajun leikkauksen, siihen oheen tulee tietty kaikkia pikkuruisia lisäefektejä kuten junnun autokoulu. Junnun pitää kuulemma saada c-kortti, ei omasta vaan isänsä mielestä, eli niin kai se on sitten. Eihä se maksa kuin 3.000 eugenia, pikkujuttu pintahaava. Tiedän kortin olevan junnulle suuri asia, eikä mieleeni tulisikaan sitä häneltä siirtää tai kieltää. Tämä on tiedetty jo n. 18 vuotta, mutta eipä ole ollunna täppiä laitella sukanvarteen sitä varten. Onneksi pankki on suosiollinen ja pienen-pientä korvausta vastaan suo uskolliselle asiakkaalleen lyhennysvapaata asuntolainoista. Persnettoahan sekin loppupeleissä tekee, mutta enpä jaksa sitä nyt fundeerata. Enpä tiennyt tätä torppaa ostellessani ja velkoja ottaessa, että sekä ruho että mieli alkavat klenkata ja joudun muuttamaan suuntaa tietynlaiseksi olettamallani polulla. 

Bloggauksessakin tämä välitila näkyy hyvin selkeästi. Ajelehdin tyynenä - tai ainakin siihen pyrin - eläkepäivien ja työpäivien vielä toistaiseksi syntymättömässä rytmissä viikko toisensa jälkeen. Mitään mainittavaa ei elämään ole mahtunut ja siitä minä olen tavattoman kiitollinen. En todellakaan jaksaisi nyt alkaa räpiköimään jossain mitä en elääkseni ja suunnilleen järjissä pysyäkseni tarviste. Ehkä olen läksyni oppinut ja tilanteeni paremmin hyväksymään oppinut. En jaksa enää teeskennellä, ainakaan ihan hirveästi. Tarkoitan tällä siis lähinnä sitä, että teeskentelisin eläväni tavalla jota en oikeasti tee; pettämällä, valehtelemalla, pelkäämällä ja haluamalla pakoon kaikesta. 

Hmm. Hiukan nyt pykii tämä tekstin tuottaminen, ei lähde lentoon toivotulla tavalla, mutta aina ei voi onnistua eikä edes joka kerta. Määrässä ei liene valittamista, mutta laadusta ei tänäpänä anneta takuuta. 

Ugh! Olen puhunut. 

Post Scriptum. Mikäli postauksessa on normaaliakin enemmän kirjoitusvihreitä, syytän google chromea. En osannut kopsata tätä sieltä ja tarkastuttaa wordilla. Mitäs vaihdoin selainta. Oma vika. Tutkin joskus jaksaessani kyseisen selaimen logiikan, nyt ei jaksa. Jään siis siinäkin välitilaan ihan vapaaehtoisesti. 

Muutama viikko uutta työtä takana ja joulu edessä.

Toivotan kaikille tasapuolisesti Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!

T: emäntä ite

Täällä olen, enkä muutakaan voi. Perkele.

Pari kuukautta osa-aikaista takana, pakkosiirto toisiin tehtäviin edessä. Kukapa sitä haluaa pitää riesanaan tällaista kehäraakkia. Ei kukaan. Siispä siivotaan moinen pois jaloista tekemään paremmin tuottavalle kokopäiväiselle tilaa ja paikan työhuoneestaan.

Tämähän se masennuksen varmaan parantaa, vähintäänkin. Bonuksena masennuskuntoutusryhmäkin tuli tiensä päähän, ohjelmaan kuuluneet, kela:n korvaamat käynnit on käyty, jäljellä seurannat ja sitten on taas hullu omillaan. Onneski työterveyslääkäri näki sumuisten väsyneiden silmien taakse ja laittoi lähetteen psykiatrille. Sinne siis ensi viikolla, jos ei muuta, niin ainakin päivittämään kuulumiset ja katsomaan olisiko lääkkeissä jotain korjaamisen varaa. Sen jälkeen onkin lähete työterveyden psykologeille josta saanen jatkuvamman hoitokontaktin. Ihan hyvä niin. Olenkin ollut tämänkin vaivan kanssa hiukan tuuliajolla. Käyn vain uusimassa reseptin kun sen tarve on ja muuten luovin omin neuvoin elämän karikoissa.

Takki on tavallisen tyhjä. Se on pakko myöntää. Olo on alavireinen, avuton ja arvoton.

Tulotkin putosivat sitten rapiat viisjapuolsataa kuukaudessa, kiitos tämän heikon habituksen aiheuttaman eläköitymisen. Siinä sivussa, luonnollisesti, on sairaspäiviä jo niin paljon plakkarissa, että niiltä päiviltä jolloin en sorvin ääreen kykene, maksetaan 75% palkasta - työajalta joka on n. 50% normaalista. Eli meillä ei tänä vuonna juhlita. Eikä vissiin ensi vuonnakaan, ehkä ei edes vuonna 2013. Jippii.

Sitä jotenkin kuvitteli, pässi kun on, että osa-aikainen on ratkaisu kaikkeen, että se on yhtäkuin ihmeparantuminen. Jee. Kyllä ihminen voi sitten olla tyhmä. Jos saa alle neljävitosena osa-aikaisen sairaseläkkeen ekalla hakemalla, ilman lisäselvitysten tekemistä, lienee varmaan itselläkin syytä ymmärtää, ettei tässä ihan terveenkirjoissa olla. Niin paljon saa kuulla kauhujuttuja ihmisistä jotka taistelevat eläkelaitosten kansa. Minulle riitti huolella täytetty hakemus ja karu b-lausunto lääkäriltä kiilaksi.

Kaikki tämä siis johti myös siihen, että vailla ennakkovaroituksia mistään suunnasta, minua ilahdutettiin hiljattain uutisella, että toimenkuvani muuttuu, radikaalisti. Voipa olla, että aloitan jonkun pelin pelaamisen netissä, että saan aikani kulumaan tulevissa tehtävissäni. Niin vaativia ja monimutkaisia haasteita on luvassa.

Nyt ei kyllä naurata.

No niin, jos yrittäis uudesti. En tosin lupaa tämänpäiväisen yrityksen saavuttavan eilisen jouhevaa kielenkäyttöä (hyvähän minun nyt on elvistellä, kun se katosi bittihelvettiin... ) kun jo kerran pöyhin aivosolujen massaa ja päästelin kuulumisia tuuttiin.

Kesä on siis mennyt, minulla on edelleen takki niin tyhjä, etten ole jaksanut päivittää blogia. Olen jatkanut masentuneiden kuntoutusryhmässä, kesätaukoa lukuun ottamatta, ja se vie mehut aika tarkkaan. Kun työstää oman sielunsa kiemuroita ja kuulee muiden kommervenkkejä, ei paljon muuhun kykene. Joskus huomaan ryhmässä ajattelevani, että mitäs hittoa minä siellä teen. Eihän minulla ole taustalla lapsuuden ajan seksuaalista hyväksikäyttöä, ei avioeroja (huom. monikkomuoto), ei osastohoitoa psykiatrisella eikä mitään muutakaan traagista tai dramaattista. Olen vain yksi loppuun kulutettu sielu, keski-ikäinen kehäraakki, useilla kroonisilla vaivoilla silattu äiti-ihminen, en ole epävakaa - tietääkseni ainakaan - enkä muistaakseni myöskään polta siltoja takanani kun seinä nousee pystyyn.

Kesä meni töissä piipahdellessa, saikkuillessa ja pätkissä lomaillessa. Minä pässi tein ensi kertaa elämässäni sen, että otin loman kolmessa osassa kuvitellen sen auttavan jaksamistani. Viikko kesäkuussa, pari heinäkuussa ja vielä olisi ollut viikko elokuussakin jos en olisi saikkuillut koko elokuuta. Yhtäällä tuntuu etten saanut kesällä mitään aikaan ja toisaalta oli helvatanmoinen hoppu tämän tästä. Kesä oli niin hajanainen, etten kykene muodostamaan siitä oikein minkään sortin yleiskuvaa. Paistoihan se aurinko, tulihan sitä kykittyä kukkapenkkejä kitkemässä, pari reissua tein etelänaapuriin ja yhden Saksaankin. Uimaan en ehtinyt kertaakaan enkä Korkeasaareen. Uimisesta viis, viime kesänäkin uin tasan kerran sillä seurauksella, että työterveys sai huuhtoa korvastani kastuneen ja ritisevän vaikkupalleron. Mutta Korkeasaari on ollut vähän sellainen tapa perheen kanssa, vaikka kakaratkin on jo isoja sellaisia. Silti se on aina yhtä mukava tapa viettää yhteistä aikaa.

Tosiaan, olin koko elokuun saikulla ja pätkän heinäkuutakin sitä ennen. Diagnoosina keskivaikea masennus muine lisineen. Tämän tilanteen laukaisi ihan ihme asia, nimittäin lääkärillä käynti. Jos se olisi toistuva kuvio, en ehtisi töissä käymäänkään, sen verran useasti  tulee tohtorin pakeilla piipahdettua. Asiaan, asiaan! Kävin neurologilla tutkituttamassa migreenin syitä ja suunnittelemassa hoitoa. Olen taistellut migreenin kanssa teinistä asti, mutta nyt on taas menossa pahempi kausi. Loppupeleissä sain vain yhden uuden lääkkeen jolla pidetään huoli nukkumisestani, muut pidettiin ennallaan. Syitä siihen, että romahdin oli parikin. Yhtenä oli se kun neurologin aikaa edeltävänä iltana luin läpi b-lausunnon - jolla olin hakenut sekä masennuskuntoutukseen että tätä osista. Siinä vaiheessa kun olin päässyt lausunnon loppuun, ajattelin ettei näin sairas voi oikeasti edes olla! Eihän se näy edes päällepäin. 5 diagnoosia allekkain ja vielä 1 jäi uupumaankin listasta. Toinen niitti oli neurologin kertomat faktat parista säännöllisesti käyttämästäni lääkkeestä. Yhtä olin napsinut tyytyväisenä reilut 3 vuotta, kun sitä saakin käyttää max. 3 kuukautta kerrallaan! Toinen ylläri oli kahden lääkkeen kombinaatio, niiden ottamisen välillä pitää olla  vähintään 6 tuntia, mutta minä olen rouhaissut ne vartin-puolen tunnin sisällä. Eipä ihme, että kilpirauhasen  vajaatoiminta oli hankala saada aisoihin, toinen lääke kun haittaa tyroksiinin imeytymistä! Järkytys oli liikaa. Istuin neurologin ajan jälkeen töissä ja itkin. Soitin miehellekin ja paruin puhelimessa, etten jaksa enää, olen loppu. Niinpä talsin seuraavana päivänä työterveyden vastuulääkärille, kerroin kaiken ja sain ohjeet jatkaa erikoislääkärien ohjeiden mukaan kutakin hoitoa ja lähteä kotiin elokuun loppuun asti lepäämään.

Mutta nyt on kesä ohi, syksy on alkanut ja osa-aikainen työnteko samalla. Teen tosi lyhyttä päivää, nelisen tuntia lounaan kera, mutta ihan hyvä näin. Saan nukkua aamulla liki tunnin pidempään ja olen iltapäivällä kotona 3 tuntia normaalia aiemmin. Ihan halpaa lystiä tämä ei ole, todennäköinen rahallinen menetys on 400-500€ kuussa, eli luvassa on mielenkiintoisia aikoja  finanssipuolella.

Olipa sitten lysti palata töihin, kehäraakkina. Ihan yksi kollega käytävän varrelta toivotti tervetulleeksi, ensin mailina sitten huoneen ovella. Pomo tietty kävi huoneessa, ensin narisemassa kiireistä, jonosta ja asiakkaiden valituksista lievästi syyttävään sävyyn. On kuulemma ollut niin paljon poissaoloja ja jo yhden poissaolo tuntuu muiden työmäärissä. Jaha, vai niin. Sain kyllä sen vouhkaamisen loppumaan sanomalla suoraan, etten ollut ajatellut alle 4vitosena olla näin romu enkä ole tyytyväinen tilanteeseeni. Sen jälkeen boss myönsi, että vika on kyllä muualla. Organisaatiossa tapahtuneiden suurten muutosten vuoksi täällä on työt lisääntyneet ihan mielettömästi, kiireisin kesä koko puljun historiassa on takana. Sehän ei todellakaan ole minun vikani, eli siitä on turha minulle narista sormi pystyssä. Tästä kaikesta toki on seurannut se, että näihin tehtäviin ollaan lopultakin hakemassa lisäresursseja. Tosin niihin lisiin uskon kun ne on nimetty ja palkattu. Onhan nämä nähty ennenkin.

Ilmapiiri työmaalla lienee siis ennallaan, mutta antaapa olla. Minuthan voi nyt ignoorata täysin, kun en edes kahvitauoilla ole ketään vaivaamassa. Olen päättänyt, että en anna sen vaikuttaa itseeni. Eihän se aina helppoa ole, olla ulkopuolinen, mutta ei ole myöskään mitään järkeä hankkia harmaita hapsia tällaisen hiekkalaatikon takia! Ai niin, pakko kertoa vielä tämä. Toinen kollega oli pakotettu tervehtimään minua myös, kas kun ei voinut enää sitä väistää. Esikko haki minut perjantaina töistä ja kun olimme lähdössä huoneestani, naapurihuoneen mies olikin käytävällä juuri silloin, oveni kohdalla. Hän kai luuli esikkoa asiakkaaksi, koska tervehti kovin virallisesti häntä, mutta kun minä pöllähdin samoilla saranoilla jotain esikolle selittäen, oli kollegaraukan pikkupakko ulottaa tervehdyksensä minuun asti...

Tällaista pikkukivaa työmaalla siis. Voihan olla niinkin, että minä ylireagoin, mene ja tiedä. Vie varmaan tovin, että opin taas uuden roolin, osa-aikaisen sairaseläkeläisen sellaiseen, tai nykyaikaisesti osakuntoutustukihan tämä on.

Niille jotka muistavat retkun, kerron sanasen. Kesä on ollut hiljaista aikaa, jokunen satunnainen puhelu on tullut, suurelta osin olen vain vaientanut puhelimen ja antanut hänen länkyttää asiansa vastaajaan. Sitä samaa paskaahan se on, säälittäviä yrityksiä saada pääni kääntymään epäuskottavilla rakkauden tunnustuksilla ja ikävöinnin uskottelua. Tein kuitenkin hiljattain poikkeuksen ja vastasin hänelle kun vastaaja oli taas tavallisen täynnä turhaa läpätystä. Ei olisi kannattanut. Koko puhelu oli tietysti minun syyttämistä, kaiken senkin mitä hän on itse tehnyt saattoi näppärästi kääntää minun viakseni. Jaksoin hetken yrittää puhua ja kun hän länkytti haluavansa tavata, ettei halua heittää kaikkea hukkaan, ilmoitin etten aio tavata. Piste. Jostain kumman syystä hän oli onnistunut unohtamaan tyystin sen faktan, että olin ilmoittanut jo kauan kauan sitten, ettei tämä - minun puoleltani suuri farssi - tule enää jatkumaan. Sanoin että voisimme tavata ystävinä. Valehtelin siis ihan suoraan, en aio tavata häntä enää koskaan, mutta ystävyys ei hänelle kuulemma riitä. Mitä siinä muuta voi sanoa kuin, että sittenhän asia on selvä. Lopetin puhelun vedoten muihin asioihin - olinkin ystävän luona lomailemassa, ja sanoin että voidaan soitella kun palaan töihin. Se helvetin narsisti yritti vielä kerätä säälipisteet teeskentelemällä itkua ja surkeutta. Ei auta, nämä temput tunnetaan jo. Voinee arvata, että jonkun ajan kuluttua puhelusta alkoi vastaajaan taas lappaa  viestiä viestin perään. Vanhat tutut uhkaukset ja veetuilut tuli tekstarina ja ääneen. Lopulta laitoin tekstarin ja sanoin, ettei hän tämän jälkeen enää kuule minusta sanaakaan. Eihän se häntä estänyt jatkamasta, taisi olla aamuyötä kun viimeiset viestit olivat tulleet, minä sammutin puhelimen enkä avannut ennen aamua uudelleen. Seuraavana päivänä tuli jossain vaiheessa viesti: anteeks. soita. En soittanut, enkä soita. Viime perjantaina soi puhelin yllättäen taas, en vastannut, todellakaan. Sain siis vastaajaan viestin jossa hän lässytti pyytäneensä anteeksi ja ettenkö nyt millään voi soittaa hänelle. No en voi.

Siitä minkä nyt aion kirjoittaa, en ole aiemmin kertonut missään, pyörittänyt vain oivallusta omasssa päässäni. Sen verran hävettää ja vituttaa koko episodi retku. Olen nimittän vahvasti sitä mieltä, että retkulla on ollut erittäin suuri vaikutus masennukseeni. Hän osaa olla todella julma ja ilkeä, osaten painaa  toisen ihan maanrakoon ja lytätä itsetunnon. Narsistista käytöstä, mitäpä muuta. Vasta silloin kun tajusin kyseessä olevan selkeästi narsistisen persoonallisuushäiriön, aloin taas luottaa itseeni ja arviokykyihini. Se oli varsinainen valaistuksen hetki ja siitä lähtien oma käytökseni retkua kohtaan muuttui. Aloin tehdä määrätietoista työtä irtipääsyn eteen. Tiesin jo silloin sen vaativan sitkeyttä ja aikaa. Onneksi en ole antanut periksi.

Näillä eväillä siis mennään tällä hetkellä ja varmaan aika pitkään tästä eteenkinpäin. Pikkuhiljaa uuteen elämään totutellen, itseäni hyväksymään opetellen ja katse kohti tulevaisuutta.

Kirjoitin just pitkän päivityksen, ensimmäisen moneen moneen kuukauteen ja tietysti tämä perhanan kone tilttasi!

Millä hiivatilla minä saan uudelleen kirjoitettua sen? Kaikki aivojen poimut tuli luudittua puhtaaksi, sinne ei jäänyt kuin varjoja ja pienen pieniä rippusia vuodatuksestani. Ans kattoo jos vielä kykenee uuten siivoukseen aivoissa, tänään ei taatusti enää kykene.

En enää ole jaksanut päivittää blogiani, ei riitä paukut. Käyn viikottain masennuskuntoutujien tms. porukassa jonka tarkoitus on auttaa työssä jaksamisessa - ja se vie kaikki voimat. Vaikka tapaaminen on vain kerran viikossa muutaman tunnin ajan, jatkuu alitajunnassa työstäminen pitkälle seuraaviin päiviin.

Viime viikolla skippasin kyseisen tapaamisen tavoilleni päinvastaisesti, mutta kun lento sattui laskeutumaan juuri kyseiseen aikaan Helsinki-Vantaalle, oli mahdotonta päästä mukaan. Luulen vajaan viikon pikkuloman Välimeren ja Apenniinien maastossa kuitenkin ajaneen saman asian kuin muutaman tunnin sessio ringissä muiden hullujen kera. ;) 

Palasin eilen töihin loman jälkeen eikä se ollut helppo tai mukava paluu. Tässä yksikössä on alle 10 henkeä, mutta siihen mahtuu pari riivinrautaa liikaa. Täällä on inhottava henki, huono ilmapiiri, runsain mitoin jonkunlaista katkeruutta ja valtataistelua ilmassa ja ihme kuppikuntia. Miten hitossa voi olla edes mahdollista että alle 10 hengen porukassa voi olla niin vahva kuppikunta? Siihen kuuluu 2 vahvaa ja 1 heikompi joilla on aina ihan omat jutut. Heikko seuraa vahvoja, kun ei itse osaa mitään tehdä eikä päättää.

Toinen kuppikunnan vahva on varsin itsekeskeinen 40+ lapseton sinkku joka tuntuu ottaneen minut jollain lailla hampaisiinsa. Ei sillä tavalla, että hän veetuilisi tai aukoisi päätään vaan ihan päinvastoin, minua ei ole olemassa. Minulle ei puhuta kahvipöydässä, minun lomapullani eivät hänelle kelpaa, minut voi sulkea keskustelun ulkopuolelle jopa fyysisesti kääntämällä selkänsä. Kyseinen nainen matkustelee paljon maailmalla ja kun hän tulee suklaansa kanssa takaisin, huokailee muu kuppikunta - etenkin sen heikko osa - ääneen, miten hyvää suklaata se on, miten toinen on niin rohkea kun matkustaa ja matkasta kysely ei lopu koskaan, kaikki on nii-in ihmeellistä. Kun minä tulin matkalta, ei kumpikaan paikalla olleista - sinkku ja heikko - edes kysyneet miten matka meni. Oli tärkeämpää johdatella keskustelu heidän liikuntailtapäiväänsä ja puhua muiden päälle.

Joskus mietin, että mitä pirua olen sille ihmiselle - mainitulle sinkulle -  tehnyt saadakseni osakseni tällaista kohtelua. Mieheni mielestä se on kateutta, joo-o. Olen kyllä 25cm pidempi, minulla on ukko, mukulat ja talo, reissaan ja teen juttuja minäkin, totta, mutta en ole lottovoittaja vaan korvia myöten veloissa, missin mitoissa en ole enkä muutenkaan mitenkään tavallisesta poikkeava. Masennukseen ja uupumukseen taipuvaisena haen tietysti vikaa itsestäni, minussahan se vika on, jos toinen katsoo oikeutetuksi kohdella tuolla tavalla. Just joo. Järki sanoo, että vika on siinä päässä, tuollaisella käytöksellä ei ole mitään tekemistä hyvien tapojen tai sivistyksen kanssa, ja silti minä olen surullinen.

Osani saan tietysti siitäkin, että juttelen myös pomoni kanssa. Sehän on ennenkuulumatonta, eihän nyt pomon kanssa voi olla kaveri! Minulle pomo on samanlainen ihminen kuin muutkin, ihminen jonka kanssa on jaettava työaika ja jonka kanssa voi käyttäytyä ihan tavallisesti. Ei tarvitse heittäytyä sydänystäväksi, mutta ei esimiehen asema tee hänestä myöskään hylkiötä. Tämä sinkku mm. vain ilmoittaa kahvipöydässä pomolle, ettei hän voi tulla sinne tai tänne, koska hänellä on ranskantunti tms. Hänelle se on vain ilmoitusasia, mutta kun pomo muistuttaa kyseessä olevan pakollisen työasian, voi ottaa nokkiinsa ja kääntää selkänsä - ja aloittaa järkyttävän selän takana jäkättämisen ja nokittelun. *huokaus* Eikö yli 40 vuotias todellakaan ymmärrä, että sekä selkänahka että aika on myyty virka-aikana työnantajalle joka voi päättää miten se vietetään?

Luulin päätyneeni hyvään yhteisöön jossa hommat toimii eikä sorruta tyhjänpäiväisyyksiin, mutta kun ei. Täältä löytyy tyyppi joka ei tule kahville samaan aikaan muiden kanssa, jos pomo on töissä. Mutta auta armias kun pomo on lomalla tai sairas, silloin kyllä voi tulla kahvihuoneeseen. Tällä miehellä ja naispomolla on sukset ristissä jonkun henkilökohtaiselle tasolle lipsahtaneen sanailun jälkeen, eikä tämä mies voi sietää naista yläpuolellaan hierarkiassa. On kuppikunta; 3 naista, joiden omat jutut ovat aina tärkeämpiä kuin muiden ja tärkeämpi kuin työ. On pomo joka on noussut rivistä esimiesasemaan eikä oikein tunne itsekään sopivan rooliinsa, on hiukan liian herkkä - monin tavoin, ja joka tuntuu ottaneen minut uskotukseen kun muut kohtelee kuin paskaa. Onneksi on ihan normaalejakin ihmisiä, jotka vain ikävä kyllä jäävät helposti etenkin kuppikunnan tärkeyden alle kahvipöytäkeskusteluissa. Sokerina pohjalla olen tietysti minä; suuri pettymys työnantajalle, sairas ja väsynyt, luuseri.

Eikä tullut lotossakaan päävoittoa, eli töihin on vain pakko raahautua. Aloittanen syyskuussa lyhennetyn työajan tekemisen, jossain vaiheessa jo harkitsin skippaavani sen, mutta mieleni on muuttunut. Miksi pirussa polttaisin lankaani tällaisen takia? Eiköhän kuitenkin ole tärkeämpää hoitaa itseni kuntoon ja katsella tulevaisuudessa vaikka muita hommia talon sisällä.

Aina ei jaksais.